"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki. Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä naurulla.
"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan aikaa sitten".
"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä väärinkäytettiin — sitä ei ole epäilemistäkään — ja pahat ihmiset tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli täällä, niin kauan — siitä olimme kaikki vakuutetut — täytyi hänen myöskin olla orja. Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".
"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".
"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen itseni tähden? — minulla, Nathaniel Hyman'illa?"
"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"
"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu mihinkään erittäin kadehdittavaan rôliin. Pahin kaikista on paitsi sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin. Ettekö ollut huomannut sitä?"
"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen yksityisiin luonteisin".
"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".
Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja vanhus jatkoi: —