Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä, lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion lakipaikkaan. Toimenpannen sitä circumspice'ä,[11] joka näkyi hänen valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa, jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.

II LUKU.

Le premier accès.[12]

Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä, synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt, taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas, ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja, joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi tietänyt, että kaikki nämät merkit — unettomuus, perätön pelko, huoli asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja levottomuutensa syyn tarkka salaaminen — pettämättömästi osottivat mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa, jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja äänettömänä — mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen — hiipi vaimo hiljaa hänen syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin suloinen. Ei mikään koti voisi koskaan olla suloisempi. Mutta kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli katettu — tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin, jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt, vuotaa — "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen sanojen tarkoitusta.