"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"
"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme — me suojelimme itseämme ja laitoksiamme".
"Te suojelitte itseänne laitoksianne vastaan, oikeammin sanoen", arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima, Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan keskustelun valoa".
"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän omaksi hyväksensä — eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"
"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa murhatakin, jos oli tarpeen".
"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.
"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on, naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".
"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa. Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole huonoja. Me olemme köyhiä nyt — olemme kadottaneet kaikki, paitsi kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte, ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".
Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen yhteytensä tämän ante bellum-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.