Sen jälkeen kuin hän astui virkaansa, kohtasi häntä monta uhkausta, ja minä pyysin häntä olemaan varovainen. Mutta hän ei tietänyt, mitä pelko oli, vaan ratsasti ympäri maakuntaa kaikin ajoin velvollisuuttansa toimittamassa ja kuitenkin tullen kotiin joka ilta, milloin se oli mahdollista, koska hän tiesi levottomuuteni. Tästä päivästä viikko häntä pidätettiin oikeustossa niin myöhäiseen, kuin mahdollista. Niinkuin tiedätte, asumme noin viiden penikulman päässä maakunnan hallituskaupungista. Kun ilta lähestyi, kävin hyvin levottomaksi hänen puolestaan. Minusta tuntui, niinkuin olisin tietänyt, että joku vaara uhkasi häntä. Lopullisesti tuskastuin niin, että käskin satuloita tammani ja ratsastin häntä vastaan, niinkuin usein olin tehnyt. Tie menee melkein suoraan länteen päin. Se polveilee ulkonevan metsän alitse ja ainoastaan sieltä täältä lähtee siitä joku uudis-asunnon tie jonkun naapurin kartanoon.
Päivä oli melkein laskemallansa, kun lähdin. Soisin Jumalan kautta, että olisin lähtenyt varemmin! Ehkä olisin voinut pelastaa hänet silloin. Olin ratsastanut noin penikulman matkaa, kun, yleten pientä kukkulaa myöten, näin hänen tulevan vietosta alaspäin toiselta puolelta ja pysähdyin jokiputaan luo mäen juurelle häntä odottamaan. Minut nähdessään hän heilutti hattuansa ja pani hevosensa ravakkaasti laukkaamaan. Olisin tahtonut lyödä tammaa vitsalla ja täyttä nelistä ratsastaa hänen luoksensa; mutta minä pelkäsin, että hän huomaisi levottomuuteni ja pitäisi sitä lapsellisena: niin muodoin istuin ja odotin häntä. Hän oli päässyt puolitiehen, kun yht'äkkiä pieni savupilvi nousi tienvierestä. Minä en edes odottanut paukausta, vaan tuskasta huutaen löin hevostani ja syöksin eteenpäin, kuin tuuli. Minä näin hänen kaatuvan hevosensa selästä, joka hurjana riensi ohitseni. Silloin näin kolme konnaa hiipivän tiheästä lehdosta, jossa olivat olleet piilossa; ja sitten sain murhatun miesraukkani syliini, kuulin hänen viimeisen kuolonhuokauksensa ja tunsin hänen lämpimän sydänverensä vuotavan käsieni yli, kun painoin häntä rintaani vastaan. Minä en tietänyt mitään enempää, ennenkuin olin kotona miesvainajani kanssa. Oi, rakas ystäväni, minä en voi kuvailla teille suruani! Se on niin kauheata! Jos hän olisi kuollut sodassa, olisin voinut kestää sitä; myöskin tapaturmaa tai pikaista tautia, niin minusta tuntuu, olisin voinut kärsiä; mutta tämä hirveä, syytön murha täyttää minut vimmalla ja vihalla yhtä paljon kuin surullakin. Miksi me koskaan tulimme tähän kirottuun maahan! Ja oi, ystäväni, älkäät halveksiko varoitustani! Älkäät herjetkö rukoilemasta, ennenkuin puolisonne kuulee rukouksenne. Älkäät panko itseänne alttiiksi sille kohtalolle, joka on kohdannut minua. Toivottomassa surussa teidän
Alice E. Coleman.
Toinen kirje oli kirjoitettu sievällä naisen käsi-alalla tuommoiselle karkealle, ruskealle paperille, joka on tunnettu "konfedereeratun paperin" nimellä ja joka piirityksen aikana oli ainoa saatava paperi-laji. Joku sivistynyt nainen oli ilmeisesti kirjoittanut sen. Se ei ollut allekirjoitettu milläkään nimellä, vaan ainoastaan sanoilla "Teidän todellinen ystävänne", ja siinä oli Verdenton'in postimerkki: —
Rakas Mrs. Servosse, — Vaikka te ette tiedä, kuka minä olen, olen nähnyt teidät ja olen varma, ettette ainoastaan ole lady, vaan myöskin järkevä, tosisydäminen nainen. Vaikka olen teille vieras, en soisi, että joudutte suruihin tai huoliin, jos minun on mahdollinen sitä estää. Suvaitkaat siis, rakas madam, kuunnella vilpittömän ystävän neuvoa ja tehkäät kaikki, mitä voimassanne on, saattaaksenne puolisoanne jättämään tätä maan osaa. Minä olen varma, ettei hän ole mikään paha mies, sillä muutoin te ette rakastaisi häntä niin suuresti. Mutta teidän tulee tietää, että hänen ajatuksensa ovat kovin vastenmieliset meille Etelän kansalle; ja jos hän jää tänne ja yhä lausuu niitä, niinkuin hän tähän asti on tehnyt, tunnen, että siitä syntyy onnettomuutta. Te tiedätte, etteivät meidän eteläiset gentlemanit voi sietää mitään muistutuksia heidän käytöksestään tai syistään; ja ne toiveet ja pyrinnöt, jotka kokoontuivat Konfederationin ympäri, ovat vaan käyneet yhä kalliimmiksi heille 'kadotetun asiamme' tähden. Minä tiedän, mistä kirjoitan". (Seuraavaa lausetta oli alotettu sanoilla "Minun puolisoni", joita oli tarkkaan raapittu pois, että niitä vaan vaivalla sai luetuksi.) "Useammat gentlemanit puhuivat vielä eilis-iltana minun kuulteni tästä asiasta, ja minä vapisen ajatellessani, mitä ehkä tapahtuu, jollette pidä väliä varoituksellani.
Oi rakas lady! sallikaat minun rukoilla teitä kristittynä naisena pyytämään puolisoanne lähtemään pois. Te ette tiedä, mitä suruja säästätte, ei ainoastaan itseltänne, vaan myöskin muilta, jotka surisivat melkein yhtä syvästi, kuin te, ja ehkä haikeammin. Sota on ohitse; ja voi! jos olette surreet sen hävityksiä yhtä paljon, kuin minä, olette taipusa tekemään ja kärsimään mitä hyvänsä, kun vaan vältetään enempää verenvuodatusta, väkivaltaa, pahaa ja surua. Jumala teitä johdattakoon!
Minä voin vaan kirjoittaa itseni
Teidän todelliseksi ystäväksenne.
Metta vei nämät kirjeet Hullulle ja pani ne hiljaa hänen eteensä. Metta'n kasvot näyttivät harmailta ja vaaleilta, ja suuren pelon varjo kuvasteli hänen silmissään, kun hän teki sen. Hänen puolisonsa luki ne huolellisesti, laski ne pöydälle ja katsoi ylös hänen kasvoihinsa ja sanoi: —
"No siis?"