Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

XX LUKU.

Ajattomaan aikaan.

Mikä on sanottu "Uudestaan rakentamisen" aikakaudeksi, tuli viimein; ja seuratessamme Hullumme kertomusta lienee tarpeellista luoda lyhyt silmäys tähän kansakuntamme historian jaksoon. Se on varsin lyhyt kertomus, kun sitä nyt lukee. Sen teko-asiat ovat harvat ja selvät. Niistä ei pääse mihinkään. Ne piirrettiin polttavalla piirustimella miljoonien sydämiin. Vaikka tämä kertomus on lyhyt, on se täynnä hulluutta ja häpeätä. Katsoi sitä miltä armeliaalta kannalta hyvänsä, hulluus ja pelkurimaisuus ilmestyvät sen pää-osueina, ja se on jo tuottanut niin katkeran rikosten sadon, ettei kukaan voi luulla tulevaisuudessa saavansa huomata niin paljon hyvää lähteneen sen huonoudesta, että historioitsia voi sitä suvaita. Katsokaamme niin lyhyeltä, kuin mahdollista, sen pääpiirteitä.

Suuren kapinasodan lopussa nämät seikat esiintyivät maan valtiomiehille: — vihollisten armeija oli hajoitettu; vastustajien hallitusmuodot olivat rikki revityt; konfederationi oli vaipunut semmoiseen yöhön, jota julistettiin ikuiseksi, ja sen jäsenet — ne alemmat hallitukset eli valtiot, jotka sen muodostivat — olivat toisistansa eroitetut.

Pohja, se maan-osa, joka neljä vuotta oli yksinänsä ollut Amerikan Yhdysvaltoina, oli täynnänsä riemua ja iloa, jota ei edes sen marttyyri-presidentin kuolema[34] voinut kauan pidättää. Suru kuolleista sammui iloon elävistä. Lippuja liehutettiin, rumpuja päristettiin ja kotiin marssivien kolonnein nopea astunto kaikui jokaisessa maan nurkassa. Riemuhuudot hukuttivat niitten huokaukset, jotka itkivät kotiin palaamattomia kuolleitansa. Kaikki oli valoa ja iloa ja onnellista, rauhallista toivoa. Sotamiehen ei tarvinnut takoa keihästänsä auran kärjeksi eikä miekkaansa puutarhaveitseksi. Hän tapasi auran odottamasta itseään vaossa. Hymyilevät, rauhalliset kodit, täynnänsä yltäkylläisyyttä ja mukavuutta, kehoittivat häntä uusiin ponnistuksiin; ja toivo runsaasta työnsä sadosta saatti hänet sitä helpommin antamaan anteeksi ja unhottamaan, antamaan menneet olla menneet ja, heittäen pois laakerinsa ja unhottaen suoritetut taistelot ja kärsimiset, tyytyväisenä lihoomaan nykyisyyden uhkeudesta ja tulevaisuuden hehkuvista toiveista.

Etelässä oli aivan toisin. Suru ja synkeys peittivät koko maan. Palaavat uroot eivät tuoneet mitään iloa niille rakastaville sydämille, jotka olivat lähettäneet heidät sotaan. Ei, heidän pelkkä läsnä-olonsa piti vaan tappion harmia vireänä. Lippujen ja soiton ja iloisten tervehdysten sijasta äänettömyys ja kyyneleet olivat heidän tervetuliaisensa. Eikä nämät vaikerrukset ainoastaan kuolleita tarkoittaneet, vaan myöskin eläviä. Jos mennyt aika oli ollut murheellinen, oli tuleva tuskin vähemmän. Jos pettyneet toiveet ja turhien uhrausten muisto olivat katkeroittaneet sitä, mikä kävi edellä, niin epämääräisyys ja epäilys pimitti sitä, mikä oli tulossa. Entisyyden hyvät asiat olivat Sodomin omenia nykyisyyden kädessä. Saiturin raha oli samassa arvossa kuin maantien tomu; lainan saanut samoin kuin hänen rajaton maksonlupauksensa oli kadonnut ja säästäjällä oli vaan harmaa paperipalanen, johon olemattoman kansakunnan komea lupaus oli painettu. Kasvimaan omistajan orjat olivat päässeet vapaiksi miehiksi, sillä aikaa kuin isäntä yleni sankariksi; eivätkä he enää olleet velvolliset palvelemaan häntä eikä hänen perhettänsä. Se koti, jossa hän oli elänyt ylellisyydessä, oli melkein tyhjä tarpeellisimmastakin: tavalliset elämän mukavuudet puuttuivat hänen taloudessaan. Palanen ohraleipää ynnä lasillinen maitoa ja kappale lihaa olivat ehkä runsaimmat tervetuliaiset, mitä vaimollinen rakkaus saatti tarjota palaavalle uroolle. Aika ja sodan vauriot olivat saattaneet häviön hänen kotiinsa. Pensas-aidat olivat muuttuneet puiksi ja ojat olivat tukossa. Ne, joita hän oli tottunut näkemään hienossa puvussa, kävivät nyt kototekoisessa. Hänen rakkaansa, joita oli kasvatettu runsaudessa, elivät köyhyydessä. Sillä aikaa kuin hän oli taistellut, olivat korot karttuneet. Sota ei ollut pyyhkinyt pois velkoja. Mikä oli varsin vähäpätöinen asia, kun orjat ja valtiopaperit olivat korkeimmillansa, oli kauhea painajainen, kun orjia ei löytynyt enää ja pankit olivat joutuneet häviöön. Velkojain armeija oli vielä kauheampi, kuin baneereilla varustettu armeija, jolle hän oli antautunut. Jos mennyt aika oli pimeä, oli tulevaisuus cimmerinen.[35] Häpeä ja tappio olivat takana, suru ja huoli edessä.

Siellä täällä valloitetussa maassa oli voitollisen armeijan pieniä osastoja ja vartiokuntia, jotka vähitellen kävivät yhä pienemmiksi ja harvemmiksi, kun kuukaudet kuluivat. Asia-liikkeen edelläkäviöitä ilmaantui, ennenkuin tappelukenttien savu oli kokonaan haihtunut. Vähän ajan perästä Pohjoisvaltalaisia joukottain asettui maahan kauppaa harjottamaan tai maata viljelemään. Se pumpuli ja tupakka, joka oli jäänyt sotavuosien huonoista sadoista, tuotti saduntapaisia hintoja. Toivo niitten pysyväisyydestä oli ainoa kirkas kohta tulevaisuuden taivaalla.

Häikäistyinä äsken saavutetusta vapaudestaan, vapautetut tulvailivat kaupunkeihin ja leireihin tai kulkivat sinne tänne suotta aikojaan. Tuskin vähävaraisempina, kuin heidän entiset isäntänsä, he olivat paremmin varustetut köyhyyttä vastaan. He olivat perin tottuneet puutteesen, vaaraan ja työhön. Orjuus oli ollut kova koulu; mutta he olivat siinä saaneet monta hyvää opetusta, jotka nyt olivat heille hyödyksi. He voivat kestää nykyistä oloa paremmin, kuin heidän entisten isäntiensä perheet, eivätkä olleet koskaan oppineet tulevaisuutta pelkäämään.

Niin muodoin yksi osa jälleen yhdistetystä maasta oli valossa, toinen pimeässä, ja niitten välillä oli vyöhyke verisiä hautoja.

Kysymys, johon viisaitten tuli vastata, kuului: kuinka voi tehdä tätä valoisaksi ilman tuota pimittämättä? Ei viisaimmillekaan ja rohkeimmille mikään helppo kysymys; kysymys, johon ei suinkaan löytynyt mitään ratkaisevaa vastausta taikka ainoastaan tuo paha, jonka hyvä tai huono sattumus, sen mukaan kuin vaiheettaret johdattivat, tuotti turhamaisuuden, hulluuden ja kunnianhimon käsistä.