Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

Se oli turmiollinen erehdys. Kuolleella johtajalla on aina enemmän seuraajia, kuin hänen elävällä vertaisellansa. Jokainen näitten pikku ruhtinaitten paagi, joita tämä isku tarkoitti, tunsi sen paljoa kipeämmin, kuin hän olisi tuntenut, jos isku olisi kohdannut hänen omaa poskeansa. Jokaisen kylän kuningas pantiin valta-istuimeltansa; jokaisen ristitien magnaati alennettiin. Tästälähin jokainen heidän drabanttinsa oli sidottu ikuiseen vihaan näitä määräyksiä ja kaikkea vastaan, mikä niistä ehkä lähtisi.

Seuraavalla tapaa rajalinja oli vedetty. Toisella puolella huomattiin ainoastaan ne, jotka muodostivat, mitä sanottiin arvolliseksi väeksi — pää-osa niistä valkoisista, jotka ennen sotaa olivat hallinneet Etelää, jotka olivat kasvattaneet orjuuden ja lihonneet siitä, jotka olivat tehneet sen päävallaksi kansakunnassa, yhteydessä kaikkien niitten kanssa, joitten rohkeus ja kunto oli järjestänyt kapinan ja saattanut Etelän tuohon ihmeelliseen taisteloon eroamista varten. Toisella puolella olivat maan paariat, joitten eri luokkien eroittamiseksi käytettiin kolme sanaa: "Niggerit", vasta vapautetut afrikalaiset äänestäjät; "Scalawag'it",[42] ne Etelässä syntyneet valkoiset, jotka hyväksyivät Uudestaan rakentamisen määräyksiä; ja "Carpet-baggers",[43] kaikki Pohjassa syntyneet miehet, jotka asuivat Etelässä ja jotka sanalla tai työllä, tahtoivat vaikuttaa tämmöisen uudestaan rakentamisen hyödyksi.

Seurasta hylkäämisen panna ei säästänyt ikää eikä sukupuolta eikä höltynyt koskaan. Asioissa tai huvituksissa, ystävyydessä tai uskonnossa, torilla tai kirkossa se oli kaikkivaltias. Ihmisiä suljettiin pois Herran Ehtoollisesta siitä syystä, että olivat perustaneet pyhäkouluja mustalle kansalle. Niitä, jotka eivät kironneet Uudestaan rakentamista, sen keksijöitä ja sitä hallitusta, jonka kautta se pantiin toimeen, kartettiin siveellisinä ja yhteiskunnallisina spitaalilaisina. Kuolleen Konfederationin henki oli voimakkaampi, kuin sen kansakunnan käsky, jonka alle se taistelossa sortui.

"Scalawag'eja" löytyi vähä. Niitä ei ollut monta, jotka pystyivät vastustamaan sitä pannaan panemisen virtaa, jonka se yhteiskunta laski heitä vastaan, joka oli ollut heidän ylpeytensä, koska se heidän mielestään oli paras koko maan päällä. Jonkun aikaa niin kutsutun "Unionismin" vaisto joko piti muutamia noista entisistä valtiollisista johtajista takalikolla taikka saatti heidät jokseenkin kylmäkiskoisesti yhtymään Uudestaan rakentamisen puolueesen. 1861 vuoden "Unioni" oli kuitenkin aivan toisenlainen, kuin puolta kymmentä vuotta myöhempi saman-niminen. Pyyntö puollustaa eri valtioiden yksinkertaista yhdessäpysymistä muodonmukaisen hallituksen alla oli ainoa, joka eroitti 1861 vuoden "Unionistin" hänen "Secessionisti" naapuristansa, joka suosi "E pluribus unum'in"[44] oikaisemista "Ex uno duoiksi".[45] Heidän ajatuksensa kaikista muista asioista sointuivat aivan yhteen. Ainoastaan tässä kohden he erisivät toisistansa. Se oli kuitenkin luja ja jyrkkä eroitus, jonka tähden tuhannet heistä olivat antaneet henkensä ja toiset puolestaan kärsineet sanomatonta kurjuutta ja vainoa; sillä Etelän gentlemanit olivat ankaria herroja eivätkä sallineet kenenkään rankaisematta pitää tai lausua toista valtiollista mielipidettä, kuin mitä heillä itsellä oli. Ne Unionin miehet, jotka sodan kestäessä todella pysyivät eheinä ja uskollisina federaliselle Unionille ja sodan päätyttyä rupesivat pitämään republikaanisia mielipiteitä, olivat siis etupäässä sitä luokkaa, jotka eivät ole rikkaita eikä köyhiä, jotka omistivat maata, mutta ei orjia. Ne harvat, jotka kuuluivat korkeampaan luokkaan, olivat olleet niin täydellisesti suljetut pois Pohjassa näinä tärkeinä vuosina tapahtuneista henkisistä liikkeistä, että he tavallisesti olivat peräti hämmentyneet niistä seurauksista, jotka olivat heidän edessään. He olivat toivoneet, että kansakunta, päästyään entisiin voimiinsa, aivan muuttumatta ja toiseksi muodostumatta palaisi siksi, mitä se oli ollut. Se palasi sen sijaan uudella voimalla, uudella elämällä, jonka kuluneet myrskyiset vuodet olivat synnyttäneet, se tallasi jalkojensa alle ne entiset kysymykset, jotka olivat jakaneet ihmiset puolueisin, ylenkatsoen vanhaa valtioviisautta ja pilkaten niitä harmaapartoja, joita ennen "tasavallan hyvinä vanhoina aikoina" oli viisaina kunnioitettu. Mutta niitten Etelän miesten ylistämiseksi, jotka, tietäen ja käsittäen kaikki nämät muutokset, uljaasti kohdaten näitä vaaroja ja vastuksia, tunnustaen tapausten heltymätöntä logikia ja uskoen ja tahtoen edistää sitä lopullista hyvää, jonka täytyi siitä lähteä, rehellisesti vastaanottivat sodan päätöksen ja panivat altiiksi "henkensä, omaisuutensa ja pyhän kunniansa" tämän uuden vapauden lahjoittamisen tueksi, niitten miesten ylistämiseksi ei voi kylläksi sanoja löytää! Eikä myöskään toiselta puolelta kylläksi sanoja heidän pohjoisvaltaisten toveriensa ja hengenheimolaistensa ylenkatsomiseksi, jotka eivät ainoastaan kieltäneet heiltä hyvin ansaittua kiitollisuutta heidän uhrauksistaan ja harrastuksistaan, vaan myöskin kiirehtivät kohtelemaan heitä kylmyydellä, sopimattomalla käytöksellä ja häväisevällä ylenkatseella, koska he muka eivät voineet tehdä sitä mahdotonta tehtävää, jonka viisaat miehet olivat heille määränneet. Farisealaisuus ei suinkaan ole parhaassakaan kunnossaan kiitettävä; mutta oikea tavara on paljon vähemmässä määrässä halveksittava, kuin teko-tavara. Toinen omituisuus tässä merkillisessä suunnitelmassa oli se, että, vaikka se myönsi tahtovansa rangaista yhtä kansalais-luokkaa sulkemalla sitä pois vaali-uurnasta (rangaistus, joka synnytti vaan vihaa), se ei tarjonnut mitään kehoitusta eikä palkintoa niille, jotka vaaran hetkenä olivat pysyneet kansakunnan lujina ystävinä. Tasavaltojen kiittämättömyys on kaikkein kuluneimpia sananparsia, mutta sen totuus lienee tuskin milloinkaan tullut selvemmin todistetuksi. Kukaties ei milloinkaan ennen mikään kansa, kapinan semmoisen kukistettuaan, joka uhkasi sen koko olemista, niin peräti unhottanut niitten vaatimuksia, jotka olivat olleet sen ystävinä tyytymättömässä maan osassa.

Kautta koko Etelän löytyi tuhansia miehiä, jotka olivat Unionisteja, yksistään ja paljaastansa. Tavallisesti he eivät tunteittensa puolesta ensinkään yhtyneet tuohon orjuuden vihaan, joka oli tunkeunut aivan syvälle Pohjan henkiseen elämään. Orjuus oli heistä yhtä luonnollinen asia, kuin mikä tapaus hyvänsä heidän jokapäiväisessä elämässään. Varsin suuri osa heistä oli perinnön kautta joutunut orjien omistajaksi. Mustan miehen syntyperäinen ja edeltäkäsin määrätty huonommuus oli heistä yhtä paljon uskonkappale, kuin kukin muu Pyhän Sanan osa. Eikä siinä kyllin, vaan he uskoivat yhtä vilpittömästi, että huonomman rodun oikea ja sovelias tila oli orjuus. He ehkä surkuttelivat, että sitä väärin-käytettiin, että löytyi julmia ja säälimättömiä isäntiä ja petomaisia päällysmiehiä, aivan niinkuin he surkuttelivat, kun joku sisämaan ajomies rääkkäsi liiaksi kuormattuja hevosiaan; mutta heillä ei ollut enemmän omantunnon vaivoja toisen orjuuttamisen, kuin toisenkaan ukittamisen tähden. Semmoinen mies suosi unionia jonkunlaisesta syvästä vakuutuksesta sen oivallisuudesta, jonkunlaisesta peritystä isänmaanrakkaudesta taikka jonkunlaisesta uskosta, että ero ja yhteyden rikkominen olisi onneton ja turmiollinen; mutta hän ei odottanut eikä toivonut orjuuden hävittämistä ylimalkain eli laitoksena. Hänen liittymisensä Unioniin oli jonkunlainen kaikki voittava rakkaus yleiseen aatteesen. Hän ei paheksinut secessionin lopullista tarkoitusta — orjuuden vakaantumista ja pysyttämistä — vaan ainoastaan niitä keinoja, joita käytettiin tämän saavuttamiseksi. Hän jumaloitsi Unionia, mutta Unionia ynnä orjuuden kanssa, paitsi kun oikeus pitää orjia ehkä menetettiin kapinan kautta; jota menetystä hän luuli vaan personalliseksi ja semmoiseksi, joka vahingoittaisi ainoastaan niitä, jotka todella olivat ottaneet osaa kapinallisiin toimiin. Semmoinen oli eteläisen unionistin asema sodan alkaessa. Muutamat luopuivat siitä taistelon jatkaantuessa; mutta monet tuhannet pysyivät uskossansa huolimatta mistäkään houkutuksesta tai vainoamisesta, jota koetettiin heitä vastaan. Monen tämmöisen miehen urhoollisuutta sopii hyvin asettaa jaloimman sankariuden ja alttiiksi panemisen rinnalle, jota osotettiin tappelutanterella. He väistyivät tieltä, piilivät, taistelivat, ponnistivat viimeisiä voimiansa, kaikilla tavoilla välttäen Konfederationin palvelusta ja pysyen lujasti kiinni uskonsa Unionissa. Sodan loppu tapasi heidät juuri missä he olivat sen alussa. He eivät olleet menneet eteenpäin eikä taaksepäin.

He katsoivat orjuuden hävittämistä oikeutetuksi ainoastaan siitä syystä, että orjien isännät olivat personallisesti ja itsekohtaisesti ottaneet osaa kapinaan — rangaistukseksi heidän kavalluksestaan. Tästä syystä ja ainoastaan tästä heidän oli mielestään mahdollinen kannattaa orjuuden hävittämistä, ja he arvelivat välttämättömäksi ja luonnolliseksi seuraukseksi tästä katsantotavasta, että heillä oli oikeus joko päästä vapaaksi tästä rangaistuksesta taikka saada korvausta semmoisista orjista, jotka Sodanjulistuksen kautta heiltä otettiin.

Kun tulee kysymys logikin sovittamisesta tosi-oloihin ja kohtuuden peri-aatteista, joihin, niinkuin on väitetty, kaikki tuommoiset kansallisen hallintotavan kysymykset perustuvat, on vaikea ymmärtää, missä kohden näitten Etelän unionistein mietteet olivat väärässä. Aina on kiistetty, että orjuus hävitettiin sodan pakoituksesta eikä sen oman vääryyden tähden elikkä pelkästä ihmis-ystävällisestä aikomuksesta tehdä hyvää orjuutetuille. Melkein jokainen niistä viisaista miehistä, jotka laativat lakeja ja määräsivät sen ajan valtiollisten tapausten suuntaa, olisi voinut vakuuttaa tätä todeksi. Mutta jos niin oli laita, ei olisi saanut ollenkaan kajota eteläisen unionistin orjiin taikka, jos niin tehtiin, tämän olisi pitänyt saada makso niistä yhtä hyvin kuin pumpulistaan, viljastaan, tupakastaan, aidakkeistaan, puistaan ja karjastaan, joita kansalliset armeijat tietämättänsä olivat hävittäneet taikka tarpeen tullen anastaneet. Tätä ei kuitenkaan tehty. Viisaat miehet päättivät, ettei kävisi laatuun sitä koettaa.

Seuraus oli niinmuodoin se, että samalla kuin julkinen kapinoitsia, joka itsekin tunnusti ottaneensa osaa kapinaan, menetti orja-omaisuutensa, sama tapahtui myös kaikkein innokkaimmalle ja hartaimmalle unionistille. Kovaa oli, varsin kovaa, kun mies oli pannut parhaat elämänsä vuodet rehellisesti hankkiakseen erästä omaisuuden lajia, jota lakimme eivät ainoastaan suojelleet, vaan näyttivät erittäin suosineen ja kehoittaneen; ja kun, kansakunnan ollessa hengen vaarassa, hän oman henkensä kaupalla seisoi lujana sen tukemisessa, puollusti sen asiaa naapureitansa vastaan, saatti itsensä hylkiöksi omassa maassaan — kovaa oli todella, kun taistelo oli ohitse, nähdä, että kansakunta, johon hän oli niin uskollisesti liittynyt, ojensi ulos kättänsä, riistääksensä häneltä hänen näin ansaittua toimeentuloaan ja jättääksensä häntä kärsimään ei ainoastaan köyhyyden pistoksia, vaan myöskin niitten ivaa, joitten petosta hän oli vastustanut. Että näitten miesten rakkaus vähitellen jähtyisi sen maan suhteen, joka mittasi saman rangaistusmäärän ystävälle kuin vihollisellekin, sitä ei Hullumme ollenkaan ihmetellyt, mutta kansallisen pääkaupungin viisaat miehet eivät pystyneet käsittämään, että näin voisi käydä. Niin aika kului, ja viisaat miehet ja hullut ymmärsivät toisiansa väärin; ja Simsonin suortuvat kasvoivat sillä aikaa kuin hän piti myllyä käymisissä.

XXII LUKU.

Kukon kiekunta.