Kun Hullun puhe tuossa valtiollisessa kokouksessa ja ne tapaukset, jotka sitä seurasivat, tulivat yleisesti tietoihin, alkoivat ne, jotka kansassa olivat tunnetut Unionin miehiksi, suuresti etsiä hänen seuraansa. Hänen sanansa näyttivät syvästi koskeneen jotakin säveltä heidän sydämessään, ehkä ei niin paljon sen kautta, mitä hän oli sanonut, kuin sen tosi-asian kautta, että hän oli rohjennut sanoa sitä. He tulivat hänen luoksensa, kummastellen ja varoitellen. Kuinka hän oli uskaltanut nousta esiin ja puollustaa aatteita, jotka sotivat sen ihmisluokan hyväksymää uskontunnustusta vastaan, joka aina oli muodostanut ja hallinnut yleistä mielipidettä, sitä he eivät voineet ymmärtää. He vihasivat secessionia, olivat aina sitä vihanneet; he olivat äänestäneet sitä vastaan vuonna 1861; muutamat olivat puhuneet sitä vastaan kokouksissa, kaduilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina; mutta yleensä heidän vastarintansa oli ollut aivan äänetön. Se kauhea sorto, jota orjuus oli harjottanut ajatuksen ja puheen vapauden suhteen, oli pysyväisesti vaikuttanut ihmisten mieleen. Miehet, jotka eivät moneen sukupolveen, muuten kuin kuiskaten, olleet lausuneet ajatustaan heitä aivan likeltä ympäröivästä laitoksesta, kävivät varovaisiksi pelkurimaisuuteen asti. Monta kertaa Hullumme sai kuulla hyväksyviä lauseita sellaisilta miehiltä, jotka kenties ensin varovaisesti katsoivat ympärillensä, ennenkuin puhuttelivat häntä, ja sitten sanoivat matalalla, hiljennetyllä äänellä: —
"Sitä me juuri tarvitsemme. Minä sanon teille, että minun teki hyvää kuulla teitä; mutta teidän tulee olla varoillanne! Te ette tunne näitä ihmisiä, niinkuin minä. Täällä ei käy laatuun puhua suoraan, niinkuin teidän Pohjassa on tapa".
"Mutta miks'ei?" hän kysyi maltittomasta. "Se oli minun rehellinen vakuutukseni: miks'en suoraan lausuisi sitä?"
"Hiljaa, hiljaa!" hänen kanssapuhujansa kenties kiihkeästi sanoi.
"Astukaamme syrjään hetkeksi juttelemaan".
Ja silloin he ehkä valtatieltä poikkesivat tuohon vapaan ajatuksen turvapaikkaan Etelässä, metsään (elikkä pensastoon, joksi huonokasvuista metsää yleisemmin siellä nimitetään); ja hän sai ehkä kuulla jonkun kertomuksen sankarimaisesta kestävyydestä, jonka kautta tämä hänen kumppaninsa oli pelastunut sotamiehen-otosta sodan aikana taikka välttänyt vainoamista ennen sotaa, kertomuksen, joka sai hänet ihmettelemään sekä sitä rakkautta peri-aatteesen, jota silloin osotettiin, että sitä varovaisuutta, joka siitä syntyi.
"Miks'ette puhu suutanne puhtaaksi?" hän kysyi.
"Oh, se ei kävisi laatuun! Jos niin tekisin, en voisi elää täällä, en ainakaan rauhassa; ja perheeni sitten — se suljettaisiin pois kaikista seuroista: ei kukaan tahtoisi olla missäkään yhteydessä sen kanssa. Vaikka minä olen ollut niin varovainen, lapsiani silloin tällöin parjataan 'niggerein jumaloitsioiksi' ja — ja —"
"Ja miksi?"
"Noh — 'Yankee'n-rakastajiksi'", puollustavaisesti. "Naapurini ovat, näettekö, saaneet tietää, että muutamia viikkoja takaperin kävin teitä tervehtimässä".
"No, entä sitten? Eikö teillä ole oikeus sitä tehdä? Eikö ihminen saa lausua ajatuksiansa ja osottaa ystävyyttä kenelle hän tahtoo?"