"Saatte vielä nähdä, ettei tuo vanha, orjuutta suosiva aristokraatillinen osue väestössämme salli, että ihmiset rauhassa ja sovinnossa pitävät toista mieltä, kuin se itse. Jos minä olisin teinä, pitäisin tarkkaa vaaria, kenenkä kanssa puhuisin. Te ette tiedä, mihinkä pulaan vielä jonakin päivänä joudutte".
"Semmoiseksi minä en rupea", Hullu vastasi. "Minä en ole koko asiasta millänikään. Minä en ole mikään poliitikko enkä tahdo semmoiseksi tullakaan; mutta minä aion sanoa juuri mitä ajattelen kaikkina sopivina aikoina ja joka paikassa, milloin vaan luontoni vaatii".
"Tietysti, tietysti", ehkä vastaus kuului. "Itse parhaiten tiedätte; mutta teidän tulee muistaa, ettette ole Pohjassa, jossa jokaisen sallitaan pitää omia ajatuksiansa ja jossa luullakseni sitä ylenkatsotaan, jolla ei niitä ole".
Niin nämät molemmat miehet erosivat, kumpikin toista kummastellen; Hullu ihmetteli, kuinka kukaan saatti kärsiä niin paljon omain mielipiteittensä tähden, ajatella niin hyvin, käsittää niin selvästi asiain laidan ja kuitenkin pelätä niin paljon vakuutustansa lausumasta. Hän ei voinut sanoa sitä pelkurimaisuudeksi, sillä moni näistä miehistä oli henkensä uhalla suojellut muita heidän matkallansa Unionin sotariveihin. Mitkä olivat ennen sotaa levittäneet orjuutta koskevia kirjoja ja lentokirjasia, joitten omistamista pidettiin hengenrikoksena. Mitkä, olivat auttaneet karanneita orjia pääsemään vapauteen, tuomari Lynch'in nuora ja risukimput silmien edessä. Mitkä vielä, kun heitä oli väkisin viety Konfedereerattujen armeijaan, olivat kieltäyneet aseita kantamasta silloinkin, kuin heitä oli pantu eturiviin ja tappelu oli tulisimmillaan.
He osasivat aivan tyvenesti katsoa vaaraa ja kuolemaa kasvoihin; mutta he eivät osanneet astua esiin julkisesti kohtaamaan yhteiskunnallista pannaan panoa. Hullu ei voinut sitä ymmärtää.
Toiselta puolen eteläiset unionistit eivät voineet ymmärtää Pohjoisvaltalaisten huoletonta avosydämisyyttä. Heistä se näytti mitä suurimmalta hulluudelta. Se oli sama kuin maanpakoon ajo, kahakat, hurjat roistojoukot ja lukemattomat vaarat, joita viisaalla vaiti-ololla voisi kokonaan välttää.
Tämmöiset olivat hänen ystäviensä varoitukset. Hän sai kohta sen perästä muitakin, jotka vaikuttivat enemmän häneen. Hänen oli ollut tapa välisti ratsastaa Verdenton'iin asioille ja sangen usein hän semmoisissa tiloissa lähti kotiin vasta auringon laskettua, erittäin, jos yöt olivat valoisat; sillä ratsastaminen eteläisen kesän kuutamassa oli aina ihastuttava romanssi jokaiselle tuntehikkaalle luonnolle. Kun hän eräänä yönä näin ratsasti kotiin Warrington'iin ja matala läntinen kuu paistoi kokonaan hänen kasvoihinsa, hän säikähti, kun hän, kulkiessaan jotakin metsätietä, näki miehen ratsastavan esiin lyhyt-kasvuisen tammen alta, joka seisoi aivan tien vieressä, ja lausuvan hänen nimeänsä. Taaja varjo oli kokonaan peittänyt sekä hevosen että ratsastajan, ja Hullu oli muutaman askeleen päässä puhutteliastansa, kun tämä tuli esiin kuunvaloon. Hevosen seisauttaminen ja pistoolin vyöstä vetäminen oli vaan silmänräpäyksen työ entiseltä soturilta ja tapahtui aivan vaistomaisesti.
"Kaikki hyvin, översti", lausui ratsastaja hauskasti. "Minua ilahuttaa nähdä, että pidätte muassanne tuota hyödyllistä kapinetta ja sukkelasti saatte sen esille; mutta se ei ole tarpeen nyt. Te tunnette minut, arvaan minä".
"Tohtori Gates?" sanoi Hullu kysyväisesti, kun hän katsoi ratsastajan varjostettuihin kasvoihin, punehtuen häpeästä, koska hän oli vetänyt aseensa tuntematonta ja hiljaista matkustajaa vastaan. "Minä — ah — te säikähytitte minua, tohtori, kun tulitte tuon puun alta tuossa; ja minun on niin kauan ollut tapa vedota aseisin odottamattomiin joutuessani, että puolimmiten luulin taistelon olevan käsissä", jatkoi hän puoleksi leikillisesti.
"Ei mitään anteeksi-pyyntöjä, översti; minä en moiti teitä, vaan, niinkuin jo sanoin, minua ilahuttaa nähdä sitä. Usein välttää vaaran, kun on varustettu sitä vastaan. Minä tahtoisin hetken aikaa puhua teidän kanssanne".