Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.

I.

Karion Liisa, kasvatti tyttö.

Kaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo kokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta alkaen on tunnettu nimeltään "Kario" jossa eleli nyt Matti, torpan vanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän kymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa, oli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt olivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla olevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet, tehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus nuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää, vaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo katovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin maan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt vieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja säälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät vanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä tiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin heitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki voimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin mitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että kantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja peltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä ja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös ilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan heidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he vaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle sydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään vielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen näyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken. Kuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä heillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä täysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin, ja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina toisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot, joko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä juuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen kukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin lupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo olivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta horasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He näetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä kyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo, tiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka kerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin paljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin kyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän oli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen laulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä laulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:

Tyttö se tässä istuva,
Tällä nurmella viheriällä,
Ompi tässä kasvanut,
Tällä järven lahdelmalla,
Huvitukset on saanunna
Noilta laineen huminoilta.
— — — — — — — —

Sävelet, jotka tässä nyt kaikuivat olivat, niin helähtävät sillä niiden laskettelia oli myös itse sorea ja heleä, hän oli noin kahdenkymmenen vuotias punaposkinen ruskea silmäinen mustahiuksinen talonpoikais sulotar, joka oli säilynyt kukka täällä metsän varjossa, kaikilta niiltä, hirmu myrskyiltä jotka usein tällaisia suloisia olennoita mailman kasvitarhassa turmelee. Liisa, se oli tytön nimi, oli Maijan, Karion emännän, sisaren tytär ja hänen äitinsä oli jo kauvan sitten mustan mullan peittämänä, isää ei hänellä ollutkaan, sillä hän oli tuollainen lempi lapsi vaan; äitinsä kuoltua oli Liisa vielä aivan pieni, ei kahden vuoden vanha. Silloin Maija, hänen tätinsä, otti pikku Liisan Karioon, ja varsinpa Matin suuresta kehoituksesta, sillä ei heillä iisellään ollut yhtään lasta, ei edes ollutkaan, ja Matti tahtoi siis sellaista, hän kun rakasti kaikkia pieniä lapsia, ja niin oli nyt Liisa se Karion torpan nurmella lauleleva sirkkuinen ja hän olikin torpan vanhusten silmä eli kaikki kaikissa. Hänen, Liisan hyväksi se vanha Matti ja Maija juuri tänäkin päivänä maata muokkaili ja kiviä kasaili, sillä tiesivätpä he kyllä sen, etteivät he itseään varten enää paljonkaan tarvinneet tämän mailman aarteita, sillä ei he niitä enää kauvankaan saisi nauttia. Waan Liisa se heidän kasvattityttönsä, sehän se oli joka tänne tuli jäämään ja sehän tarvitsisi niin paljon, niin paljon. Oi, huokaili vanha Karion Matti, jospa minä, Maijani, näkisin Liisun onnellisena, ja vielä saisin nähdä hänen tämän halvan torppani emäntänä hyörivän.

Rupesipa nyt aurinkoinen ruskottamaan ja laskeumaan, mennäkseen alas vuorten ja kukkulain taa, tuonne kauvas kuusimetsän piiloon, joten vanhuksetkin taukosivat päivän raskaista ponnistuksista, mennäkseen sisälle tuohon vanhaan ja heille aina niin tutuksi käyneesen rauhan majaansa, lähestyen avoinna olevaa eteisen ovea kysyivät he siltä iloiselta Liisultaan joka siinä nurmella vielä ommellen hyräili, etkö tahdo lapseni seurata meitä tupaan. Kiireesti hypähtäen kuni nuori peura nousi tyttö kuuliaisena seuraten kasvattivanhempiaan.

Tultua tupaan ja Maijan asetettua kahvia virvoitukseksi, sanoi Maija Liisulle: menethän sinä likkaseni nyt lehmät ajamaan kotiin tuolta Koski niitusta, kun minä sillä aikaa laitan hauteet reilaan, Liisa tämän kuultuaan hyräillen lähti käskyä täyttämään. Tie kulki pitkin järven santaista rantaa niitulle, taittaen pienen vitsan koivikosta ja sitä huiskutellen sivulleen lauleli Liisa:

Woi, jos minä saisin sen omakseni,
Jota rakastaa mä voisin
Niin vaivat ja huolet
Mä kärsisin vaikka kuinka monet.
Niinkuin tää vitsani heiluupi,
Ja vinkuu viuhtoessa,
Niin minun sydämeni sykkivi.
— — — — — — — —

Ryt pysähtyi hän äkkiä, sillä niittu veräjä oli jo edessä ja hän aukasi sen huudellen kutakin kellokaulaa nimeltään. Lehmät, hänen äänensä kuultuaan, lähtivät kilvan juoksemaan häntä kohden, ilmoittaen äänellään tuntevansa hänen, ollen näin veräjällä kaikin viisi sillä lehmiä oli neljä, ja Liisa viidentenä rupesi Liisa puhuttelemaan yhtä lehmistä, jonka nimi oli Rusko, sanoen: Rusko lehmäni, Rusko lehmäni, annanhan sulle pikku nutini leipää, seh, seh, nuole nyt kättäni ja hän ojensi lehmälle valkoisen kätensä palanen leipää pivossa, lehmä nuoleskellen suutaan ja ottaen leipä palaisen mörähteli mööö, ööö, öö. Mutta nyt läksi yksi lehmistä "Kirju" avoinna olevasta veräjästä ulos ja toiset samaten, jo nosti Liisakin vitsansa ja Ruskokin kun ei enää mitään luullut saavansa lähti ammuen astumaan toisten kumppaniensa perään. Liisa pani veräjän kiinni ja alkoi kävellä lehmien perään vitsaansa kuorien, ja laulaen: