Lehmät ne astelee polkua pitkin
Auringon lepoon mennessään,
Tyttösen nuoren näin perästä tullen
Ja armastansa aatellen.
— — — — — — — — — — — —
Järven ranta se kahilata kasvaa,
Haukkaa nyt lehmäni kerta viel',
Täti se Kariossa haudetta laittaa
Ja korvot ne höyryääpi siell',
Rientäkäät, juoskaat lehmäni sinne,
Suuhunne hyvältä maistuupi se.
Näin saapui Liisa lehmineen tarhaan ja saatuaan ne sinne pani hän tarhan veräjän ktinnt, ja riensi tupaan auttamaan tätiään haudesaaveja ulos viemään, ja saatuaan nämä askareet tehtyä ja lehmät lypsettyä sekä maidot korjuun vietyä, istui Matti oven puolessa ja veisteli sahransa perupuuta, Maija oli heittäynnyt vuoteelle ei nukkuakseen vaan hiukan levätäkseen. Liisa tullen tupaan otti jalkun ja läheni pöytää punainen sukan kudin kädessä, istui hän ja alkoi puhumaan, että eikös sitä "Mustike" lehmää jo sopisi myydä pois kun ei sen lypsystäkään enää mitään ole, eihän siltä maitoakaan tule enää juuri puoltakaan korttelia, suottahan sitä vaan hyvänä pidetetään ja ruokitaan, kyllä se semmoisenakin jo lihaksi kelpaa.
Niin sopisihan se kyllä myydäkin, mutta ensin tarvitsisi saada tietää mistä saisi toisen "Mustikin" sijaan, joka myös olisi niin hyvä kun sekin on ollut, sanoi Matti yhä veistellen, ei edes silmiänsäkään nostaen Liisaan.
Mutta mitäs niillä lehmillä sitte niin monella meillä tehdäänkään, vaikka ei toista sijaan saisikaan, onhan niitä eläviä kolmessakin, sanoi Liisa, vähän niinkuin puhetta jatkaakseen.
Niin, niin lapseni, ei suinkaan me heitä enään kauvankaan tarvitse, sanoi Matii, mutta — olisihan noita sulle sitte jäämään, kyllähän sinä piikaseni tarvitset mailmassa, vaikka olisi vielä toista neljä lehmää tykö antaani sulle, sillä öhö, öh, rykäisi ukko, pianhan jo sitä minäkin täydyn töllin pois antaa, voimat tulee jo huonoksi.
No ette suinkaan minua aikone töllin pitäjäksi, minä kun olen likka, sanoi Liisa nauraen.
En suinkaan sinua hyvä Liisani, sanoi Matti, vaan onhan jo aika valita mies itsellesi, mies sellainen joka töllin hoidon vastaan ottaa, ja mielelläsihän sinä sitte Karion emäntänä hoidat meitä vanhoja tiedän mä, jatkoi ukko.
Mielelläni, mielelläni, isä kulta, sanoi Liisa kun Matin sanat tuntui hänestä enempi haikioilta. Suuret vesi helmet silmissä kiiltäen jatkoi hän: soisin teidän aina olevan, soisin teidän kauvan elävän sillä te olette aina niin hyvä. —
Nyt nousi emäntäkin vuoteeltaan ja alkoi illallista pöydälle säälimään, siinä nyt oli voita, leipää, sian lihaa ja perunoita, ja emännän käskystä he kaikin istuivat ateroitsemaan ilman pidempää puheen jatkoa ja syömisen jälkeen laskeusivat kukin makuulle.
Yön levollisesti maattuansa seuraavana päivänä noustiin taas tavallisella ajalla ylös ja Maija ja Liisa lähtivät taas aamuaskareitaan toimittamaan. Ja Matti puuhaili tuvassa sillä aikaa yksinään paikkaillen vanhoja ruomia hevosensa kaluista ja puheli itsekseen. Kyllä nyt jo vaan sulhaista olisi tarve tulla sillä vanhaksipa vaan tahdon tulla jo minäkin; aina vaan saa paikata ja paikata noita hevos-kalujakin, no kas nyt taas tuota harjastakin minkä se taas pujahti, tuosta lävestähän sun piti mennä; näin jutteli Karion Matti, kai se oli jo tuota vanhain ihmisten yksinäistä puhetta, joka on niin tavallista heillä. Mutta samassa astui Maija ja Liisakin tupaan, ja Maija alkoi puhumaan kysyen Matilta olikos Härkä Tuomas tuvassa sillä sehän ajoi juuri meidän tarhassa, kun me Liisan kanssa riihen tykönä kävimme tuohia tuomassa.