Päivä oli kirkas, mutta kylmä, halla karisteli lehtiä puista. Kun tultiin puistosta, näkyi Kistenevan puukirkko ja hautausmaa, jota vanhat lehmukset varjosivat. Siellä lepäsi Vladimirin äiti, sinne oli hänen hautansa viereen kaivettu eilen uusi hauta.
Kirkko oli täynnä Kistenevan talonpoikia, jotka olivat tulleet osoittamaan viimeistä kunnioitusta herralleen. Nuori Dubrovskij jäi seisomaan lähelle laulajia; hän ei itkenyt eikä rukoillut — mutta hänen kasvonsa olivat synkät. Surullinen juhlatoimitus loppui. Vladimir meni ensinnä ottamaan jäähyväiset ruumiilta — hänen jälkeensä alustalaiset. Tuotiin kansi ja arkku naulattiin kiinni. Akat itkivät kovalla äänellä, miehet usein kuivasivat kyyneleitä kädellään. Vladimir ja kolme palvelijaa kantoivat ruumiin hautausmaalle. Alustalaiset seurasivat heitä. Ruumis laskettiin hautaan — kaikki läsnäolijat heittivät sinne pivollisen hiekkaa — hauta peitettiin, kumarrettiin sille vielä kerran ja hajaannuttiin. Vladimir poistui kiireesti, ennätti ennen muita ja kätkeytyi Kistenevan metsään.
Jegorovna kutsui hänen puolestaan papin ja kaikki kirkonpalvelijat hautaus-aterialle sekä ilmoitti, että nuori herra ei aijo ottaa osaa päivällisiin. Näin ollen lähti isä Anisim, hänen vaimonsa Feodorovna ja lukkari herrastaloon puhellen Jegorovnan kanssa vainajan hyvistä töistä sekä siitä, mikä silminnähtävästi odotti hänen jälkeläistään. Troekurovin tulo ja hänen vastaanottonsa oli jo koko ympäristön tiedossa, ja sen paikkakunnan politikot ennustivat siitä tärkeitä seurauksia.
— Mitä tapahtuu, se tapahtuu, sanoi papin vaimo, mutta ikävä vaan on, jos Vladimir Andrejevitsch ei tule meidän herraksemme. Nuorukainen hän on, ei hänestä ole juuri muuta sanomista.
— No kukahan sitten tulisi herraksemme, ell'ei juuri hän? keskeytti Jegorovna; turhaan ylpeilee Kirila Petrovitsch. — hänen vastustajansa ei olekaan pelkuri. Minun kotkani puolustaa kyllä itseänsä. Kipeästi koski Kirila Petrovitschiin, ja häntä koipien välissä sai hän mennä, kun Grischa hänelle ärjyi: "ulos, vanha koira, pois pihalta!"
— Ah, Jegorovna, sanoi lukkari, minä luullakseni mieluummin yhdistyisin itse pirun kanssa, kuin olisin riidassa Kirila Petrovitschin kanssa. Kun näkee hänet, niin — kauhistuu ja peljästyy, mutta selkä kuitenkin taipuu niin nöyrästi…
— Oi surun surkeutta, huokasi pappi. Kirila Petrovitschillekin lauletaan kerran samat juhlavirret, kuin äsken Andrei Gavrilovitschille. Hautajaiset ehkä tulevat komeammiksi ja vieraita kutsutaan enemmän, — mutta onko se Jumalalle samantekevä?
— Oih, isämme, mekin tahdoimme kutsua kaikki naapurit, mutta Vladimir Andrejevitsch ei sitä sallinut. Kaikkea meillä on kylliksi, kyllä on millä kestitään — mitä käskette? Mutta kun ei ole vieraita, niin kestitsemme teitä, rakkaat vieraat.
Tämä mieluinen lupaus ja toivo päästä herkullisen pöydän ääreen saivat näiden seurakumppanien kiiruhtamaan askeleitaan. Onnellisina tulivat he herrastaloon, jossa pöytä jo oli katettu ja viinat otetut esiin.
Sillävälin oli Vladimir syventynyt tiheään metsään. Hän koetti tukehuttaa suruansa liikkumalla väsyksiin asti. Teistä huolimatta kulki hän eteenpäin, oksat pieksivät ja raappivat häntä, jalat usein vaipuivat suohon — hän ei mitään tuntenut. Hän tuli alholle, jota tiheä metsä joka puolelta ympäröitsi. Hiljainen puro luikerteli puitten välissä, joilta syksy jo oli riistänyt puolet lehdistä. Vladimir seisahtui ja istui kylmälle metsälle. Ajatuksia risteili hänen päässään. Toinen oli toistaan synkempi. Kauhea yksinäisyyden tunne kalvoi häntä ja tulevaisuus oli uhkaavien pilvien peitossa. Viha Troekurovin kanssa ennusti hänelle uusia onnettomuuksia. Hän saattaa menettää vähäisen omaisuutensa — ja siinä tapauksessa on kerjuu edessä. Kauvan istui hän liikkumatta samalla paikalla katsellen hiljalleen juoksevaa puroa, joka kuletteli muutamia kuihtuneita lehtiä. Ne olivat niin ihmiselämän kaltaisia, elämän, joka oli yhtä luotettava — aivan tavallinen. Hän huomasi, että alkoi hämärtää, ja alkoi etsiä tietä kotiinsa. Kauvan sai hän vielä harhailla oudossa metsässä, ennenkuin löysi polun, joka johti suoraan portille.