Pappi kaikkien kirkonpalvelijain kanssa tuli Dubrovskija vastaan. Hänen mieleensä tuli, että tuo ennusti onnettomuutta. Senpätähden hän tuskallisesti väistyikin syrjään ja kätkeytyi puitten sekaan. Ne eivät huomanneet häntä, keskustelivat vaan innokkaasti:
— Irroita itses pahasta ja tee hyvää, sanoi pappi vaimolleen. Meidän ei tarvitse tänne jäädä — eikä se sinuun koske, miten asia päättyy.
Vaimo vastasi jotakin, mutta Dubrovskij ei voinut sitä kuulla.
Lähestyessään taloa näki hän paljon kansaa; talonpojat ja palvelijat olivat joukoissa herrastalon pihalla. Jo kaukaa kuuli Vladimir kummallista melua ja puhetta. Vajan luona oli kaksi kolmivaljakkoa. Portailla seisoi muutamia henkilöitä virkapuvuissaan ja, kuten näytti, selittivät väelle jotakin.
Mitä se merkitsee? kysyi hän vihaisesti Antonilta, joka juoksi häntä vastaan, "mitä miehiä ne ovat ja mitä ne tahtovat?"
— Ah, ystävä Vladimir Andrejevitscb, vastasi Anton vetäen henkeään, tuomarit ovat tulleet. Meidät annetaan Troekuroville ja eroitetaan sinusta!…
Vladimir painoi päänsä alas; väki ympäröitsi onnettoman herransa.
— Oi sinä isämme, huusivat he suudellen hänen käsiään, me emme tahdo muuta herraa kuin sinä. Ennen kuolemme kuin sinut jätämme.
Vladimir katseli heitä ja synkät tunteet saivat vallan hänessä.
— Seiskaat hiljaan, sanoi hän heille, minä puhelen virkamiesten kanssa.