Hän tuli kuuden hevosen vetämissä vaunuissa ja asettui juhlallisesti paikalleen. Seurassaan oli Maria Kirilovna. Miesten ja naisten katseet kääntyivät Maria Kirilovnaan — edelliset ihailivat hänen kauneuttaan, jälkimäiset hänen pukuaan. Jumalanpalvelus alkoi. Omat laulajat lauloivat köörin paikalla, Kirila Petrovitsch hyräili mukana sekä rukoili katselematta oikealle tai vasemmalle. Ylpeällä rauhallisuudella kumarsi hän maahan asti, kun diakooni korkealla äänellä mainitsi "tämän temppelin perustajan".
Jumalanpalvelus loppui. Kirila Petrovitsch lähestyi ensinnä ristiä. Kirkosta käski hän kaikkien tulla luokseen päivällisille. Kaikki kulkivat hänen perässään, naapurit lähestyivät häntä kunnioituksella, naiset taas ympäröitsivät Maschan. Kirila Petrovitsch tuli ulos kumarrellen oikealle ja vasemmalle, istui vaunuihinsa ja lähti kotiin. Huoneet alkoivat täyttyä vieraista, ehtimiseen tuli uusia henkilöitä, jotka töin tuskin voivat tunkeutua isännän luo. Naiset istuivat säännöllisessä puoliympyrässä, miehet taas olivat joukottain pelin ja viinan ääressä puhellen äänekkäästi keskenään. Saliin katettiin pöytä kahdeksallekymmenelle; palvelijat häärivät asetellen pulloja ja karahfiinejä ja levitellen pöytäliinoja. Vihdoin ilmoitti hovimestari, että "pöytä on katettu" — ja Kirila Petrovitsch ensimmäisenä istui pöytään, hänen takaansa tulivat naiset ja istuivat juhlallisesti paikalleen ottaen huomioon vanhoja tapoja; nuoret neidet tunkeutuivat yhteen, kuten pelokas vuohilauma, ja istuivat toinen toisensa viereen, heitä vastapäätä istuivat miehet; pöydän päässä istui opettaja pikku Saschan kanssa.
Palvelijat alkoivat kantaa lautasia kullekin arvonsa jälkeen, ja kun eivät olleet oikein varmat jostakin, niin panivat arvaamalla ja melkein aina oikein. Lautasten ja lusikkain helinä suli vierasten äänekkääsen puheesen. Kirila Petrovitsch katseli iloisena pöytäänsä ja nautitsi täydellisesti onnestaan, että voi olla vieraanvarainen. Samassa tuli pihalle kuuden hevosen vetämät vaunut.
— Kuka se on? kysyi isäntä.
— Anton Pafnutitsch Spitsin, vastattiin.
Ovi aukeni ja Anton Pafnutitsch astui sisään kumarrellen, hymyillen ja aikoi juuri ruveta pyytämään anteeksi. Hän oli paksu, noin viidenkymmenen vuotias mies, pyöreäkasvuinen ja rupulin-arpinen. Lihava leuka koristi häntä.
— Lautaset tänne, huusi Kirila Petrovitsch, tee hyvin, Anton Pafnutitsch, ja istu sekä kerro, mikset ollut jumalanpalveluksessani ja päivällisiltäkin myöhästyit. Se ei juuri ole sinun mukaistasi: rakastathan sinä rukoilla Jumalaa ja syödä.
— Pyydän anteeksi, vastasi Anton Pafnutitsch, kiinnittäen liinaa takkinsa rinnuksiin, pyydän anteeksi, ystävä Kirila Petrovitsch, minä jo varhain lähdin matkaan, mutta en kerinnyt kymmentä virstaakaan, kun etupyörän rauta irtaantui melkein pois — mitäs tehdä? Onneksi oli lähellä kylä, mutta ennenkuin päästiin sinne ja löydettiin seppä, kun melkein kaikki olivat menneet pois, niin kului täsmälleen kolme tuntia — ei sitä voinut auttaa. En rohjennut matkustaa oikotietäkään Kistenevkan metsän läpitse, vaan kuljin kiertoteitä — —
— Ehe! keskeytti Kirila Petrovitsch, sinä et kuulemma olekkaan urhoollista lajia; mitä sinä pelkäsit?
— Kuinka, mitäkö pelkään, ystävä Kirila Petrovitsch, Dubrovskijahan minä pelkään. Ajatteleppas — joutua hänen kynsiinsä. Hän on sentään aika poika, ei jätä ketään rauhaan ja minulle hän antaisi kahdenkertaisesti.