— Mistä sinä, veliseni, sellaisen kunnian saisit?
— Kuinka, mistä, ystävä Kirila Petrovitsch, kas siitä Andrei Gavrilovitsch-vainajan oikeusjutusta. Enkö minä teidän hyväksenne … se on omantunnon ja oikeuden mukaan todistanut, että Dubrovskijt omistavat Kistenevkan ilman mitään oikeutta, ja vainaja (olkoon hänellä ilo taivaassa!) lupasi kotonaan tehdä lopun minusta, mutta poika näemmä pitääkin isänsä lupauksen. Tähän asti on Jumala kuitenkin ollut armollinen. Kaikkiaan on vaan yksi aittani ryöstetty, mutta ajatteleppas — ehkä tulee vielä talollekin.
— Kas talollasi niille tulee hauska elämä, huomautti Kirila
Petrovitsch, ja se punainen laatikko on aivan täynnä.
— Mitä vielä, ystävä Kirila Petrovitsch, oli se täynnä, mutta nyt on aivan tyhjä.
— Aika valehtelija olet, Anton Pafnutitsch; kyllähän teidät tunnetaan; mihinkä sinä olisit rahasi pannut? Kotonasi elät kuin sika etkä huoli vieraista ja nyljet talonpoikiasi — osaathan sinä kyllä haalia kokoon.
— Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, ystävä Kirila Petrovitsch, mutisi Anton Pafnutitsch hymyillen, mutta mehän jo jumalauta poikkesimme aineesta — ja Anton Pafnutitsch alkoi painaa alas isännän pilkkaa rasvasen palan kanssa.
Kirila Petrovitsch jätti hänet ja kääntyi uuden ispravnikan puoleen, joka ensi kertaa oli hänen vieraanaan ja istui pöydän toisessa päässä opettajan vieressä.
— No, herra ispravnikka, osoittakaappas nyt rohkeuttanne ja ottakaa kiinni Dubrovskij.
Ispravnikka hölmistyi, kumarsi, hymyili, änkytti ja sai vihdoin soperretuksi: kyllähän koetamme, teidän ylhäisyytenne.
— Hm, koetamme. Kauvan olette koettaneet, mutta ette mitään toimeen saaneet.