— Se on totinen tosi, teidän ylhäisyytenne, vastasi peljästynyt ispravnikka.
Vieraat nauramaan.
— Rakastan tuota nuorukaista hänen avomielisyytensä tähden, sanoi Kirila Petrovitsch. Mutta sääli tulee vanhaa ispravnikkaa Taras Aleksejevitschiä. Jos häntä ei olisi poltettu, niin oltaisiin paikkakunnalla siivommin. Mutta mitä kuuluu Dubrovskijsta? Missä hän on viimeiseksi nähty?
— Minun luonani, Kirila Petrovitsch, kuului vastaukseksi kimakka naisen ääni, viime tiistaina hän oli luonani päivällisillä.
Kaikkein silmät kääntyivät Anna Savischna Globovaan, joka oli jotenkin yksinkertainen leski, mutta josta kaikki pitivät hänen vierasvaraisuutensa tähden.
— Tietäkäät, että minä kolme viikkoa sitten lähetin voutini viemään kirjettä postiin Vanjuschkalleni. Poikaani en hemmoittele, enkä ole tilaisuudessakaan hemmoitella, vaikka tahtoisinkin. Mutta tietänettehän itse, että kaartin upseerin tulee elää säätynsä mukaan, ja minä jaan kaikki tuloni hänen kanssaan. No, minä lähetin hänelle kaksi tuhatta ruplaa, vaikka Dubrovskij usein tuli mieleeni, ja ajattelin: kaupunki on lähellä, seitsemän virstan päässä, ehkä Jumala varjelee. — Illalla tulee voutini takaisin vaaleana, revittynä ja ilman hevosia. Minä voivottamaan; mitä tämä on, mitä sulle on tapahtunut? Hän valittamaan: hyvä ystävä Anna Savischna, rosvot ryöstivät minut, hengen tuskin jättivät. Itse Dubrovskij oli siellä ja aikoi hirttää minut, mutta sääli kuitenkin ja päästi; sitä vastoin vei kaikki, hevosen ja rattaat.
— Minä olin kuolla; Herra Jumala! kuinka käy Vanjuschkani? Ei auttanut mikään. Minä kirjoitin kirjeen, kerroin hänelle kaikki ja lähetin siunaukseni ilman ainoatakaan kopeekkaa.
— Kului viikko ja toinenkin. Äkkiä tulee pihalleni vaunut. Joku kenraali tahtoo tavata minua; tehkää hyvin. Luokseni tulee noin kolmenkymmenen viiden vuoden vanha mies, tumma, mustatukkainen ja parrakas — oikea Kulnevin kuva, sanoo olevansa vähä niinkuin miesvainajani Ivan Andrejevitschin ystävä ja virkatoveri; hän muka matkusti tästä eikä voinut olla poikkeamatta mieheni lesken luo, kun tiesi, että minä asun täällä. Minä kestitsin häntä Jumalan lahjoilla ja puhelin sitä ja tätä, vihdoin Dubrovskijstakin. Minä kerroin suruni hänelle. Kenraalini rypisti otsaansa. Se on kummallista, sanoi hän; minä olen kuullut, ett'ei Dubrovskij hätyytä kaikkia, vaan joitakuita rikkaampia, ja niittenkin kanssa vaan tekee tasajakoa, eikä putipuhtaaksi ryöstä. Ja murhasta ei häntä kukaan soimaa; eiköhän siinä liene erehdys? Käskekää kutsua voutinne. Mentiin hakemaan voutia. Hän tuli. Nähtyään kenraalin hän hämmästyi. Kerroppas, veliseni, millä tavalla Dubrovskij sinut ryösti, ja kuinka hän tahtoi sinut hirttää? Voutini alkoi vapista ja heittäytyi kenraalin jalkojen juureen. Isä, minä olen syyllinen, synti sai vallan — minä valehtelin. Jos niin on, vastasi kenraali, niin kerroppas rouvalle, kuinka kaikki oikein tapahtui; minä kuuntelen. Vouti ei voinut tointua. No, mitä, jatkoi kenraali; missä sinä kohtasit Dubrovskijn? Kahden männyn luona, isä, kahden männyn luona. Mitä hän sinulle sanoi. Hän kysyi minulta, kenen palvelija olen, mihin ja mitä varten menen. No, ja sitten. Sitten vaati hän kirjeen ja rahat. Minä annoin hänelle kirjeen ja rahat. Ja hän? No — ja hän — — isä, minä olen syyllinen. No mitä hän teki? Hän antoi minulle rahat ja kirjeen ja sanoi: mene Jumalan nimeen ja vie nämät postiin. Oi, isä, minä olen syyllinen! Kyllä minä sinusta selvän teen, sanoi kenraali uhkaavasti. Ja te, rouvaseni, käskekää etsiä tämän varkaan arkusta ja antakaa hän minun käsiini, minä hänet opetan. Minä aavistin, kuka hänen ylhäisyytensä oli. Minun ei auttanut ruveta väittämään häntä vastaan. Kuskit sitoivat taloudenhoitajan ajopenkkiin, rahat löydettiin; kenraali söi päivällistä luonani ja matkusti heti pois vieden voudin mukanaan. Vouti löydettiin seuraavana päivänä tammeen sidottuna ja revittynä, kuin niinipuu.
Kaikki, ja etenkin neitoset, kuuntelivat ääneti Anna Savischnan kertomusta. Monet neitosista salaa onnittelivat Dubrovskija, nähden hänessä romantillisen sankarin. Niitten onnittelijain joukossa oli etenkin Maria Kirilovna, innokas haaveksija, jonka Kadliff oli täyttänyt salaisella pelolla.
— Ja sinä Anna Savischna luulet, että sinun luonasi oli itse Dubrovskij? kysyi Kirila Petrovitsch. Entä jos erehdyt. En tiedä, kuka oli vieraanasi, mutta Dubrovskij ei se kumminkaan ollut.