— Kuinka, hyvä ystävä, ett'ei se ollut Dubrovskij? kukahan sitten, ellei juuri hän, pysäytä matkustavia ja rupea niitä tarkastelemaan?
— En tiedä, mutta ei ainakaan se ollut Dubrovskij. Minä tunsin hänet lapsena enkä tiedä, jos hänen hiuksensa sen jälkeen ovat tulleet mustiksi, silloin ne ainakin olivat kiharaiset ja vaaleat. Mutta varmaan tiedän, että Dubrovskij on viittä vuotta Maschaani vanhempi ja että hän siis on noin kahdenkymmenen kolmen, eikä kolmenkymmenen viiden vuotias.
— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne, huusi ispravnikka, minulla on mukanani Vladimir Dubrovskijn tunnusmerkit paperilla. Niissä on selvään sanottu, että hän on kahdenkymmenen kolmen vanha.
— Ah! huusi Kirila Petrovitsch, sattui paikalleen, lukekaappas ne, me kuuntelemme. Jos hän tulee vastaamme, niin ei hän pakoon pääse.
Ispravnikka otti taskustaan jotenkin likaisen paperikappaleen, levitti sen ja alkoi lukea. Dubrovskijn entiset alustalaiset olivat ilmoittaneet hänen tuntomerkkinsä:
"Hän on 23 vuotias, keskikokoinen, kasvot hienot, parta ajeltu, silmät tummanruskeat, hiukset tummat, nenä suora. Erityisiä tunnusmerkkejä ei ole."
— Nekö vaan? kysyi Kirila Petrovitsch.
— Ne vaan, sanoi ispravnikka, pannen paperin kokoon.
— Toivotan onnea, herra ispravnikka; kas se vasta on paperi. Noitten tuntomerkkien nojalla ei teidän ole viisasta etsiä Dubrovskija! Kukahan ei olisi keskikokoinen, kenellä ei olisi tummia hiuksia, suoraa nenää tai tummanruskeita silmiä? Lyönpä vetoa, että kolme tuntia peräkkäin voit puhella itse Dubrovskijn kanssa tietämättä, kenen Jumala on tiellesi johdattanut. Ovathan ne virkamiehemme aika viisaita.
Ispravnikka pani rauhallisesti paperin taskuunsa sekä ryhtyi ääneti hanhen ja kaalin kimppuun. Sillä välin kerkesivät palvelijat muutamia kertoja käymään ympäri täyttämässä jokaisen vieraan lasin. Muutamia pulloja viiniä avattiin ja nautittiin mielihyvällä samppanjan nimellä. Kasvot alkoivat tulla punaisemmiksi, puhe äännekkäämmäksi, sekavammaksi ja iloisemmaksi.