— Ei, jatkoi Kirila Petrovitsch, me emme enää saa sellaista ispravnikkaa, kuin Taras Aleksejevitsch-vainaja oli; hän oli taitava ja älykäs. Sääli, että poltettiin sellainen poika. Hänen kynsistään ei olisikaan päässyt ainoakaan koko rosvojoukosta. Hän olisi pyydystänyt kaikki viimeiseen mieheen, eikä itse Dubrovskijkaan olisi päässyt. Taras Aleksejevitsch olisi ottanut kyllä häneltä rahoja, mutta ei häntä itseäkään olisi päästänyt. Sellainen oli vainajan tapa. Mutta ei auta mikään. Nähtävästi minun on ryhtyminen asiaan ja meneminen väkineni rosvoja vastaan. Ensi työkseni on minun kerättävä kaksikymmentä miestä, niin ne kyllä puhdistavat metsän rosvoista; väkeni ei ole arkaa, joka mies tohtii käydä karhun kimppuun, ja rosvoja eivät he väistä.
— Onko karhunne terveenä, ystävä Kirila Petrovitsch? kysyi Anton Pafnutitscb, muistaen samalla karvaisen toverinsa sekä muutamia ilveitä, joitten uhrina hänkin kerran oli ollut.
— Nallen päivät ovat päättyneet, vastasi Kirila Petrovitsch, hän sai kunniakkaan kuoleman vihollisen käden kautta. Tuolla on hänen voittajansa! — Kirila Petrovitsch osotti ranskalaista opettajaa. — Hän kosti puolestasi … saanhan luvan mainita … muistatko?
— Miksi en muistaisi, sanoi Anton Pafnutitsch, muistanpa hyvinkin. Siis on nalle kuollut … sääli on nallea, on jumal'auta sääli! kuinka huvittava hän oli ja kuinka viisas! toista sellaista ei ole helppo löytää. Mutta miksi mussiö tappoi hänet?
Suurella mielihyvällä alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisensa urotyötä, sillä hänelle sattui onnellinen tilaisuus kerskailla kaikesta, mitä hänellä oli. Vieraat kuuntelivat uteliaisuudella kertomusta nallen kuolemasta ja katselivat kummastuksella De Forgea, joka ei epäillytkään, että kertomus koski hänen urhoollisuuttaan. Hän istui vaan rauhallisesti paikallaan ja teki huomautuksia rieholle kasvatilleen.
Päivälliset, jotka olivat kestäneet lähes kolme tuntia, loppuivat vihdoin. Isäntä pani käsiliinansa pöydälle, kaikki nousivat ja menivät vierashuoneesen, jossa kahvi, kortit ja juomat, jotka olivat yhtä mainiota lajia, kuin pöydässäkin, odottivat heitä.
Kymmenes luku.
Noin seitsemän aikaan illalla tahtoivat muutamat vieraat lähteä, mutta punssin vaikutuksesta iloinen isäntä käski sulkea portit sekä ilmoitti, ettei hän päästä ketään pois ennen aamua.
Pian kajahteli soitanto, ovi avattiin saliin, — ja tanssit alkoivat. Isäntä istui lähimpäin tuttaviensa kanssa nurkassa tyhjentäen lasin toisensa perässä ja ihaellen nuorien iloa. Vanhemmat naiset löivät korttia. Kavaljeereja oli vähemmän kuin daameja, kuten ainakin sellaisissa paikoissa, mihin ei ole majoitettu jotakin ulanilaista brikaadia; kaikki mieshenkilöt, jotka osasivat tanssia, olivat kutsutut. Opettaja oli ylinnä, kaikki neitoset halusivat tanssia hänen kanssaan sekä tekivät sen keksinnön, että hänen kanssaan oli erittäin keveä tanssia valssia. Muutamia kertoja pyöritti hän Maria Kirilovnaa — ja muut neitoset tekivät heistä ilkkuen havainnoita. Puoliyön aikana käski väsynyt isäntä lopettaa tanssit, toimitti illallista ja meni itse nukkumaan.
Kirila Petrovitschin poistuttua tuli seurustelu vapaammaksi ja vilkkaammaksi; kavaljeerit rohkenivat mennä istumaan naistensa viereen; neitoset naureskelivat ja kuiskuttelivat vieruskumppaniensa kanssa; koko aterian ajan puhelivat naiset kovalla äänellä. Herrat joivat, väittelivät ja naureskelivat; sanalla sanoen illallinen oli erittäin hupainen ja jätti jälkeensä paljon hauskoja muistoja.