Hän päätti ottaa hevoset kaupunkiin. Kyytimies ajoi käyden ja vasta yöllä saavuttiin kaupunkiin.
Saatuansa ranskalaisen paperit tuli Dubrovskij rohkeasti, kuten jo olemme nähneet, Troekurovin luo ja jäi asumaan hänen taloonsa. Olkootpa hänen aikeensa mitkä tahansa (jälkeenpäin saamme ne tietää) mutta hänen käytöksessään ei ollut mitään moitittavaa. Tosi on, että hän sangen vähän huolehti pienen Saschan kasvatuksesta, antoi hänelle täyden vapauden mellastella, eikä ankarasti kuulustellut läksyjä, jotka olivat vaan annetut muodon vuoksi. Sitävastoin seurasi hän suurella ahkeruudella Maria Kirilovnan musikaalisia edistyksiä ja usein tuntikausia istui hänen kanssaan pianon ääressä. Kaikki rakastivat nuorta opettajaa: Kirila Petrovitsch hänen rohkeutensa ja ketteryytensä tähden metsästyksessä, Maria Kirilovna hänen loppumattoman intonsa ja orjamaisen huomaavaisuutensa tähden, Sascha sentähden, että tämä ei välittänyt hänen kujeistaan ja palvelijat taas hänen hyvyytensä ja anteliaisuutensa tähden, joka silminnähtävästi ei ollut sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Itse hän näytti olevan kiintynyt koko perheesen ja piti itseään jo sen jäsenenä.
Tuon muistettavan juhlan ja sen ajan välillä jolloin hän oli astunut opettajatoimeensa, oli kulunut noin kuukausi, eikä kukaan aavistanut, että tuossa nuoressa, rauhallisessa ranskalaisessa piili hirveä rosvo, jonka nimi herätti kauhua kaikissa ympäristön aatelisissa. Koko tänä aikana ei Dubrovskij poistunut Pokrovskojesta, mutta puheet hänen rosvoilemisestaan eivät silti tauonneet, kiitos siitä kylien asukkaitten luovalle mielikuvitusvoimalle, tai ehkä hänen joukkonsa oli toimessaan, vaikka päällikkö olikin poissa. Kun Dubrovskij oli samassa huoneessa yötä miehen kanssa, jota hän voi pitää persoonallisena vihollisena niin ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että tällä oli rahoja ja päätti ottaa ne. Me olemme jo nähneet, kuinka hän hämmästytti Anton Pafnutitsch-raukan muuttamisellaan opettajasta rosvoksi.
Ranskalainen käski seisauttamaan hevoset jo ennen tullia, jossa vahdin sijasta oli vaan rappeutunut vahtikoppi, astui ajopeleistä ja läksi astumaan jalan koeteltuaan merkeillä selittää ajomiehelle, että hän lahjoittaa ajopelit ja matkalaukkunsa tälle juomarahoiksi. Ajomies hämmästyi yhtä paljon hänen antelijaisuudestaan, kuin itse ranskalainen oli hämmästynyt Dubrovskijn tarjouksesta. Tästä anteliaisuudesta ajomies kuitenkin päätti, että "saksalainen" oli tullut hulluksi, kiitti syvästi kumarrellen häntä ja piti parempana olla menemättä kaupunkiin asti, vaan palata erääseen tunnettuun huvittelupaikkaan, jonka isäntä oli hänen ystävänsä. Täällä vietti hän koko yön ja palasi vasta seuraavan päivän aamuna paljailla hevosilla ilman ajopeliä ja matkalaukkua kotiinsa kasvot pöhistyneinä ja silmät punaisina.
Kahdestoista luku.
Kului muutamia päiviä ilman mainittavampaa tapausta. Pokrovskojen kylän asukkaitten elämä oli yksitoikkoista. Kirila Petrovitsch kävi joka päivä metsästämässä; lukeminen, kävelyt ja musikaaliset harjoitukset veivät Maria Kirilovnan ajan, etenkin musiikkitunnit. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli tullut eriskummalliseksi ja tunnusti suureksi harmikseen, että se ei ollut välinpitämätön nuoren ranskalaisen suhteen. Ranskalainen taas puolestaan ei mennyt kunnioituksen eikä ankaran säädyllisyyden rajojen ylitse ja rauhoitti sillä tytön ylpeyttä ja pelokkaita epäluuloja. Yhä suuremmalla luottavaisuudella antautui tyttö tunteittensa valtaan. Hän ikävöitsi De Forgea, kun tämä oli poissa, ja tämän seurassa ollessaan hänellä aina oli puhelemista De Porgen kanssa. Hän kyseli tämän mielipidettä kaikessa ja oli aina samaa mieltä tämän kanssa. Ehkä tyttö ei ollutkaan vielä oikein rakastunut, mutta niin lähellä hän oli kuitenkin, että ensimmäisessä kommelluksessa tai äkkinäisessä onnen käänteessä lemmen liekin täytyi leimahtaa hänen sydämessään.
Kerran kun Maria Kirilovna tuli saliin, jossa opettaja odotti häntä, niin huomasi hän kummakseen, että tämän vaaleilla kasvoilla oli jokin levottomuuden ilme. Hän avoi pianon ja soitti muutamia kappaleita. Dubrovskij taas valitellen päätään kipeäksi pyysi anteeksi sekä keskeytti oppitunnin. Sulkeissaan nuottikirjoja antoi hän tytölle salaa kirjelipun. Kerkeämättä ajattelemaan otti Maria Kirilovna sen, mutta katui samassa silmänräpäyksessä. Dubrovskij ei enää ollut salissa. Maria Kirilovna meni huoneesensa, avoi kirjeen ja luki seuraavan:
"Tulkaa tänään kello seitsemän puron luo lehtimajaan, minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne".
Tämä herätti tytössä kiihkeän utelijaisuuden. Hän oli jo kauvan odottanut tunnustusta toivoen ja peljäten samassa sitä. Hänen olisi ollut hupaista kuulla vahvistusta siihen, jota aavisti, mutta toiselta puolen tunsi hän, että hänelle oli sopimatonta kuulustella tuollaista ilmoitusta mieheltä, jonka ei säätynsä tähden koskaan olisi pitänyt toivoman saavansa hänen kättään. Hän päätti kuitenkin mennä yhtymäpaikkaan ja vapisi samalla. Millä tavalla hän ottaisi vastaan opettajan tunnustuksen, ylimysmäisellä muuttumuksellako, vaiko lupaamalla vaan ystävyyttään, tai iloisella pilalla, vai äänettömällä osanottavaisuudellako? Sillä välin hän ehtimiseen katsoi kelloa. Tulet sytytettiin. Kirila Petrovitsch istui pelaamaan vierailevain naapuriensa kanssa. Pöytäkello löi neljännestä vailla seitsemän — — ja Maria Kirilovna meni hiljaa portille, katseli joka taholle ympärilleen ja juoksi puutarhaan.
Ilta oli pimeä ja taivas pilvien peitossa. Parin askeleen päässä ei voinut eroittaa mitään. Mutta Maria Kirilovna kulki pimeässä sen tuttuja polkuja ja oli pian lehtimajan luona. Täällä pysähtyi hän rauhoittuakseen ja tullakseen Dubrovskijn eteen tyynimielisenä ja hätäilemättömänä. Mutta Dubrovskij olikin jo hänen edessään.