— Kiitän teitä, sanoi hän hiljaisella äänellä, että noudatitte pyyntöäni. Olisin tullut epätoivoon, jos ette olisi suostunut.
Maria Kirilovna vastasi valmistamallaan tavalla:
— Minä toivon, ett'ette saata minua katumaan hyväntahtoisuuttani.
Dubrovskij oli vaiti ja, kuten näytti, koetti hillitä tunteitaan.
— Asianhaarat vaativat … minun täytyy jättää teidät, sanoi hän vihdoin, ehkä te pian kuulette … mutta ennenkuin eroamme pitää minun itse ilmaista itseni teille.
Maria Kirilovna ei vastannut mitään. Näissä sanoissa luuli hän olevan esipuheen tunnustukseen.
— Minä en ole se, joksi te minua luulette, jatkoi Dubrovskij, minä en ole ranskalainen De Forge — minä olen Dubrovskij.
Maria Kirilovna huudahti.
— Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun nimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja jonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä. Mutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen tähtensäkään. Kaikki on päättynyt — minä olen antanut hänelle anteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä kävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon pitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen, mitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te sivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin, että talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän verisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta, kuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain seutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte varomattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien pensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että teillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin tuli tilaisuus — minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat olleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen elämäni katkeraksi… Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on mahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla… Mutta sitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi minua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että hän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi rakastaa teitä, ettei koskaan…
Samassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui tytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.