— Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi saattaa minut perikatoon.
Hän meni… Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja otti uudestaan häntä kädestä.
— Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua eikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni, vaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun apuani?
Maria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.
— Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä, ennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?
— Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.
Monet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta. Hänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli kolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa kuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten, että hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila Petrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät hänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa kiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla tavalla.
— Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra De
Forgea?
Töin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.
— Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa, että hän on itse Dubrovskij.