— Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka kohtelijaasti.
— Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt tunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani sinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton Pafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä näytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana aamuna maininnut minulle siitä sanaakaan…
— Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.
— Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki.
Missä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.
— Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.
— No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.
— Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle, joka heti antoi paperin.
— Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään todista. Entäs opettaja?
— Ei löydetä, oli taas vastaus.
Kirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei ollut elävän eikä kuolleen näköinen.