— Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.
— Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.
— Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.
Mascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden kohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet ja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla mahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän uneen.
Ranskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin laattialla ja vihelsi tuimaan: "Voiton huudot kaikukohot". Vieraat kuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei löytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja kuinka? se jäi salaisuudeksi.
Kello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin sanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:
— No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni ole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada kiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes nopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen vieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.
Näin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.
Kolmastoista luku.
Joitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta seuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin talossa.