Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin. Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"
Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.
— "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä, etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä jonkun aikaa".
Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi tulevansa yhdessä minun kanssani.
Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.
— "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".
Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä, sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia. Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.
— "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa ruoalle. Ja missäs Masha[2] on?"
Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi. Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.
— "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä sorroksiin".