Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.
— "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä sittenkään tule".
— "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh; "virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".
"Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi, siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".
Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti; häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani, ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:
— "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän, Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla — Jumal' anna syntin' anteeksi! — vielä saunassa pääsee käymään.[3] Hyvä se, jos sattuu joku hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".
Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin kääntämään puhetta toisaalle.
— "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän linnaanne uhkaavat Bashkirit".
— "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.
— "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.