Toinnuttuani en saanut hyvään aikaan ajatuksiani kokoon enkä ymmärtänyt kuinka laitani oli. Minä makasin vuoteella oudossa kamarissa ja tunsin olevani hyvin heikko. Edessäni seisoi Saveljitsh kynttilä kädessä. Joku päästeli varovasti siteitä, jotka olivat pingoitetut rinnan ja olkapään yli. Vähitellen tulin tuntoihini. Muistin kaksintaistelun ja arvasin saaneeni haavan. Samassa narahti ovi.
— "Kuinka on?" kuiskasi ääni, joka saattoi minut vapisemaan.
— "Aina vaan kuin ennenkin", vastasi Saveljitsh huoaten; "tunnotonna vaan nyt jo viidettä vuorokautta".
Yritin kääntyä, mutten jaksanut.
— "Missä olen? ketä täällä on?" sain töin tuskin kysyneeksi.
Maria Ivanovna tuli vuoteeni ääreen ja kumartui ylitseni.
— "Kuinka jaksatte?" kysyi hän.
— "Kiitoksia", vastasin heikolla äänellä. "Tekö siinä, Maria Ivanovna?
Sanokaas…"
En jaksanut muuta. Saveljitsh parkasi ilosta, joka kuvautui hänen kasvoillaankin.
— "Tointuipas, tointuipas!" toisteli hän. "Kiitos taivaan suurelle Luojalle! Voi Pietari Andreitsh! kylläpä säikäytit sä minua! Onkos laitaa: nyt jo viides vuorokausi!"