Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri, ja sanoi heille:
— "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan, äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon sotilaita!"
Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.
Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka ei ollut tahtonut jäädä yksin.
— "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?
Missäs vihollinen on?"
— "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"
— "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".
Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana ratkaisevaa hetkeä.
Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja, keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen. Petturit huusivat:
— "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"