— "Meillä hän on, kyyhkyläinen; väliseinän takana vuoteellani makaa", vastasi papin rouva. "Voi, Pietari Andreitsh, kyllä oli vaara lähellä, mutta kaikki kävi sentään, Jumalan kiitos, hyvin. Pahus oli juuri istunut päivällispöytään, kun Masha heräsi ja rupesi valittamaan! Minä olin pudota säikähdyksestä. Hän kuuli sen ja kysyi: 'Ämmä! kuka täällä voivottelee?' Minä rosvolle kumarsin: 'veljeni-tytär, hyvä herra, sanoin minä; hän se siellä sairaana on maannut jo toista viikkoa'. — 'Onko hän nuori?' — 'Nuori on, herraseni'. — 'Näytäs, ämmä, mulle tyttöä!' — Tuntui kuin olisi puukolla pistetty sydämmeeni. 'Kyllä herra; mutta tyttöpä on kovin heikko eikä jaksa tulla luoksesi'. 'Mitä se tekee; minä menen itse'. — Ja niin meni pahus väliseinän taa, aatteles nyt! Meni ja veti uutimet sivulle, katsahti sitten tulisilla silmillään, mutta sitten, Jumalan olkoon kiitos, meni taas pois. Mutta minä, tiedätkös, valmistin jo itseäni piinaan ja kuolemaan. Onneksi Masha ei tuntenut häntä. Laupias suuri Jumala! onpas vaan tullut kauheita aikoja! Poloinen Ivan Kusmitsh! kukapa olisi tuota voinut luulla!… Entäs Vasilisa Jegorovna? Ja Ivan Ignatjitsh sitten? Mistäs syystä hänet hirttivät?… Milläs tavalla te sitten pääsitte vapaaksi? Mutta aika poika on vaan tuo Shvabrin, Aleksei Ivanitsh! Niin vaan leikkuuttikin hiuksensa ja mässää tuolla nyt par'aikaa muitten kanssa. Aika poika! Ja kun mainitsin minä veljeni tyttärestä, niin katsahti hän minuun, kuin olisi puukolla pistänyt; mutta ei sentään ilmoittanut asiaa, ja siitä häntä kiitän".
Samassa kuului päihtyneitten vieraiden huutoa ja isä Gerasimin ääni.
Vieraat vaativat viinaa, isäntä kutsui emäntäänsä. Akulina
Pamfilovnalle tuli kiire.
— "Menkää nyt kotianne, Pietari Audreitsh", sanoi hän: "nyt täytyy minun pitää huolta mässäävistä rosvoista. Menkää, muutoin saavat nähdä teidät. Jumala varjelkoon! Hyvästi, Pietari Andreitsh, käyköön nyt kuinka käyneekään; eihän Jumala meitä hylkää".
Hän meni. Vähän levollisempana läksin asuntooni. Torin poikki kulkiessani, näin muutamia Bashkireja tunkeilemasta hirsipuun luona; he raastivat saappaita hirtettyjen jaloista. Töin tuskin sain hillityksi vimmastukseni, huomattuani kuinka hyödytöntä minun sekaantumiseni olisi. Linnassa juoksenteli rosvoja, ryöstelemässä upseerien asuntoja; kaikkialla kuului juopuneiden pahantekijäin huutoja. Minä tulin kotiani. Saveljitsh oli kynnyksellä.
— "Jumalan kiitos, ettäs tulet", huudahti hän, minut nähtyään. "Luulin jo pahusten taaskin ottaneen sinut kiinni. Voi hyvä Pietari Andreitsh! Meiltä ovat hitot vieneet kaikki: vaatteet Ja kalut ja kapineet ja kaikki. Mutta kiitos Luojan, että edes sinut hengissä päästivät. Mutta tunsitkos rosvojen päällikköä?"
— "En tuntenut; kuka hän on sitten?"
— "Etkö tuntenut? Etkö muistakaan juoppolallia, joka viekotteli sinulta turkin kestikievarissa? Tuon jäniksen-nahkaisen, aivan uuden uutukaisen; saman, jonka tuo konna vielä ratkoi, päälleen saadaksensa!"
Minä hämmästyin. Tosiaankin oli Pugatshevin ja entisen oppaani välillä paljon yhtäläisyyttä. Nyt huomasin Pugatshevin ja oppaan samaksi mieheksi ja ymmärsin myös syyn, minkä tähden minua oli armahdettu. En saattanut olla ihmettelemättä omituista sattumusta: kuljeksijalle lahjoitettu turkki pelastaa minut hirrestä, ja kestikievareita myöten kuljeksiva juoppo piirittää linnoja ja uhkaa keisarikuntaa.
— "Etkö tahtoisi syödä jotakin?" kysyi tavoistaan luopumaton Saveljitsh, "kotona ei ole mitään, mutta pistäynpä ulos, ehkä sattuis jotain saamaan".
Jäätyäni yksin, vaivuin ajatuksiin. Mitä tuli minun tehdä? Jäädä linnaan, joka oli vihollisen hallussa, tai seurata hänen joukkoansa oli sopimatonta upseerille. Velvollisuuteni vaati minua menemään sinne, missä minusta vielä olisi hyötyä isänmaalle nykyisinä pulmallisina aikoina… Rakkaus sitä vastoin kehoitti minua jäämään Maria Ivanovnan luokse, puolustaakseni ja suojellakseni häntä. Vaikka nykyisissä oloissa olikin pikainen muutos silminnähtävästi odotettavana, en kumminkaan saattanut olla vapisematta, ajatellessani kuinka vaarallista hänen tilansa oli.