Mietteeni keskeytti eräs kasakka, joka tuli ilmoittamaan, että "suuri keisari vaatii minua luoksensa".
— "Missä hän on?" kysyin, valmiina tottelemaan.
— "Linnanpäällikön talossa", vastasi kasakka. "Päivällisen jälkeen meni hän saunaan ja nyt on pannut levolle. Voi, hyvä herra, kaikesta huomaa, että hän on kokea persona: päivällispöydässä suvaitsi hän syödä kaksi paistettua porsasta, ja kylpee niin kuumassa löylyssä, ettei itse Taras Kurotshkinkaan kestänyt, vaan antoi vastan Fomka Bikbaeville ja töin tuskin sai sitten itsensä kylmällä vedellä virvoitetuksi… Täytyy sanoa, että kaikki hänen manierinsa ovat niin noopelia… Saunassa kuului näyttäneen keisarillisia merkkejä rinnastaan: toisella puolella oli kaksipäinen kotka, toisella hänen personansa".
Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan levollisella mielellä.
Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa haamoitti kaukaa hirveänä aaveena. Kapteenin rouvan ruumis oli yhä vielä kuistin vieressä; ovella oli kaksi kasakkaa vartioimassa. Kasakka joka oli minut tuonut, meni minua ilmoittamaan ja, palattuaan heti kohta, saattoi minut samaan huoneesen, jossa edellisenä iltana olin sanonut niin hellät jäähyväiset Maria Ivanovnalle.
Omituinen näky oli edessäni. Pöydän ympärillä, joka oli katettu pöytäliinalla ja täynnä pulloja ja laseja, istui Pugatshev ja kymmenkunta kasakkain vanhimpia, päässä lakit ja yllä kirjavat paidat, kiihtyneinä viinasta, kasvot punaisina ja säikkyvin silmin. Heidän joukossaan ei ollut Shvabrinia eikä meidän kasakkain alaupseeriakaan, noita uusia pettureita.
— "Ahaa, herra upseeri!" sanoi Pugatshev, nähtyään minut. "Terve tultuanne! Painakaa puuta!"
Pöytäkumppanit väistivät. Minä istahdin sanaakaan sanomatta tuolin reunalle. Naapurini, nuori kasakka, kaunis ja solakka mies, kaasi minulle lasin paloviinaa, johon en kajonnutkaan. Uteliaana rupesin katselemaan seuraa. Pugatshev istui kunniasijalla, kyynäspäät pöydällä ja nojaten leveään nyrkkiin mustapartaista leukaansa. Hänen kasvonsa piirteet, säännölliset ja jotenkin miellyttävät, eivät osoittaneet mitään julmuutta. Hän kääntyi usein erään noin viisikymmentä vuotta vanhan miehen puoleen, sanoen häntä milloin kreiviksi, milloin Timofejitshiksi, toisinaan vaariksikin. Kaikki kohtelivat toisiansa kuin toverit, osoittamatta mitään erinomaista kunnioitusta päälliköllensä. Puhuttiin tän'-aamuisesta rynnäköstä, kapinan levenemisestä ja tulevista toimista. Jokainen kerskaili, sanoi mielipiteensä ja vastusti ujostelematta Pugatshevia. Tässä kummallisessa sotaneuvostossa päätettiin mennä Orenburgia vastaan, — rohkea hanke, joka sittemmin oli vähällä onnistuakin! Huomenna oli määrä lähteä liikkeelle,
— "Nyt pojat", sanoi Pugatshev; "pistetään lauluksi; lauletaan minun lempilauluni! Tihumakov! ala sinä!"
Naapurini aloitti hienolla äänellä surumielisen viisun, jota muut kuorissa säestivät: