Sinisalo, sinisalo, älä humaja,
Älä miettimästä estä nuorta miestä nyt.
Aamun koittaessa tutkintohon mull' on tie,
Roman tuomarin, niin itse keisarimme luo.
— Sitten keisari käy multa kyselemään:
Sano, sano, sinä maalta tullut poikanen,
Kenen kera kävit varkahissa, rosvoilit;
Kuinka paljon sulla kumppaneita ollut on?
— Sulle virkan, suuri keisari ja toivoni,
Sanon todet valehettomat ja vakaiset,
Oli tovereita mulla neljä kaikkiaan:
Tover' ensimmäinen — sepä oli synkkä yö,
Toinen toverini — puukko oli välkkyvä,
Mutta kolmas — oli vainen kelpo ratsuni,
Vielä neljäskin ja se oli jäykkä joutseni.
Oli airueitakin: ne nuolet nopeat.
— Silloin lausuu suuri keisari ja toivoni:
Terve, terve, sinä maalta tullut poikanen!
Hyvin varkahissa kävit, hyvin vastailit.
Siitä palkinnoksi, poikaseni, meiltä saat:
Kedoll' avaralla asunnon sä korean,
Joss' on pystypuuta kaks' ja yksi poikkipuu.
Mahdoton on kuvailla mimmoisen vaikutuksen minuun teki tuo kansanlaulu hirsipuusta, juuri hirsipuun ansainneitten laulamana. Heidän totiset muotonsa, raikkaat äänensä, surumielinen lausunto sanoille, muutoinkin jo huomiota vetäville, — kaikki tuo synnytti minussa jonkinlaista runollista kauhistusta.
Vieraat joivat vielä lasillisen viinaa, nousivat sitten pöydästä ja sanoivat Pugatsheville jäähyväiset. Minä yritin seurata heidän esimerkkiään, mutta Pugatshev sanoi minulle: "Istu, minulla olisi puhumista sinun kanssasi". Me jäimme kahden kesken.
Tuokion olimme kumpikin ääneti. Pugatshev katsoi minuun tarkasti, joskus sirristäen vasenta silmäänsä sanomattoman viekkaasti ja pilkallisesti. Viimein hän rupesi nauramaan niin teeskentelemättömän iloisesti, että minä, katsoen häneen, rupesin myöskin nauramaan, tietämättä itsekään miksi.
— "No, herra upseeri!" sanoi hän minulle. "Taisitpa säikähtyä, kun meidän pojat panivat paulan kaulaasi? Musteni kai maailma silmissäsi, vai mitä?… Ja olisitpa kuin olisitkin saanut riippua maan ja taivaan välillä, jollei palvelijasi olisi tullut väliin. Minä tunsin heti kohta vanhan ukko-rahjuksen. Olisitkohan osannut aavistaakaan, että mies, joka opasti sinut kestikievariin, oli itse suuri keisari". (Hän otti päällensä salaperäisen, mahtavan katsannon). "Sinä olet syypää edessäni", jatkoi hän, "mutta minä armahdin sinua hyvän tekosi tähden, siitä, ettäs osoitit minulle palveluksen silloin kuin minun täytyi piillä vihollisiani. Saatpa vielä nähdä kummempiakin! Saatpa vielä enemmin tuta armoani, jahka vaan saan oman valtakunnan. Lupaatko palvella minua uskollisesti?"
Rosvon kysymys ja julkeus olivat mielestäni niin hassumaisia, etten saattanut olla naurahtamatta.
— "Mikä sinua naurattaa?" kysäsi hän, rypistäen kulmakarvojaan. "Vai etkö usko, että olen suuri keisari? Vastaa suoraan!"
Minä kävin hämille. Mahdotonta minun oli sanoa rosvoa keisariksi: se olisi ollut kelvotonta pelkuriutta. Sanoa häntä suoraan petturiksi, olisi ollut syöstä itseni surman suuhun, ja se, mihin olin ollut valmis hirsipuun juurella koko kansan läsnäollessa, ensimmäisessä vihan vimmassa, näytti minusta nyt hyödyttömältä kerskaamiselta. Minä epäilin. Synkkänä odotteli Pugatshev vastaustani. Vihdoin (ja vielä nytkin mielihyvällä muistelen tuota hetkeä) velvollisuuden tunto voitti inhimillisen heikkouden. Minä vastasin Pugatsheville:
— "Kuules, sanonpa sulle suoran totuuden. Päätä itse, saatanko tunnustaa sinut keisariksi? Olethan järkevä mies, huomaisithan kyllä minun vilpistelevän".
— "Mikäs minä olen mielestäsi?"