— "Jumala sen tietää: mutta kuka lienetkään, niin vaarallista leikkiä sinä vaan leikit".
Pugatshev katsahti minuun äkkiä.
— "Vai et usko", sanoi hän, "vai et usko minua keisariksi Pietari Feodorovitshiksi? Olkoon niinkin! Mutta muistathan sananpartta: rohkea rokan syö! Nousihan ennen vanhaan Grishka Otrepjev'kin hallitus-istuimelle? Ajattele minusta mitä tahdot, älä vaan luovu minusta. Mitäpä sinä muusta! Palvele minua uskossa ja totuudessa, niin koroitan sinut sotamarskiksi sekä ruhtinaaksi. Mitä arvelet?"
— "Ei", vastasin minä lujasti. "Minä olen synnyltäni aatelismies, olen tehnyt valan keisarinnalle: sinua en saata palvella. Jos tosiaankin suot minulle hyvää, niin päästä minut Orenburgiin".
Pugatshev rupesi ajattelemaan.
— "Ja jos päästän", virkkoi hän sitten, "lupaatko edes, ettes sodi minua vastaan?"
— "Kuinka minä saattaisin luvata semmoista?" vastasin minä. "Tiedäthän itsekin, että minun asiani on totella; jos käsketään menemään sinua vastaan, niin menen, ei auta. Olethan itsekin päällikkö ja vaadit alamaisiltasi kuuliaisuutta. Miltä tuo näyttäisi, jos luopuisin palveluksestani, kuu palvelustani kumminkin tarvitaan? Henkeni on sinun vallassasi; jos päästät minut, niin kiitos; jos otat pääni, niin Jumala sinua tuomitkoon: minä puolestani olen sinulle puhunut totta".
Suoruuteni hämmästytti Pugatshevia.
— "Olkoon menneeksi", sanoi hän, lyöden minua olalle. "Keltä hirmu, siltä armo. Mene sitten minne mielit ja tee mitä tahdot. Tule huomenna luokseni jäähyväisille; mutta nyt saat mennä maata; nukuttaa jo minuakin".
Minä läksin ulos. Yö oli hiljainen ja kylmä. Kuu kumotti ja tähdet välkkyivät, valaisten toria ja hirsipuuta. Linnassa oli kaikki hiljaa ja pimeätä. Kapakassa paloi valkea, ja siellä kajahteli myöhäisten mässääjäin melu. Minä katsahdin pappilaan. Luukut ja portit olivat kiinni. Kaikki siellä näytti lepäävän.