Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa. Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä. Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan ja sanoi:
— "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".
Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi. Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään, nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.
— "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa, Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta. Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja uloshyökkäyksillä".
Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.
Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää, että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.
En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin, joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta. Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja. Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen, josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle. Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!
Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle; olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti lakin pois päästään ja huudahti:
— "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"
Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.