— "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka
Belogorista?"
— "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille kirje".
— "Missä se on?" huusin säpsähtäen.
— "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin
Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".
Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:
"Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin: maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala, että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa, pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen, tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär. Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa, jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä, että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos mahdollista.
Teille aina nöyrä orpo parka
Maria Mironov".
Luettuani tämän kirjeen olin vähällä tulla hulluksi. Minä läksin kaupunkiin, armottomasti kannustaen hevostani. Tiellä koettelin keksiä jos jotakin keinoa, pelastaakseni tyttö parkaa, mutta en voinut keksiä mitään. Tultuani kaupunkiin, menin heti kohta kenraalin luo ja syöksyin hänen kamariinsa.
Kenraali käveli edes takaisin huoneessaan, poltellen merenvahaista piippuaan. Nähtyään minut, hän pysähtyi. Ulkonäköni kaiketi hämmästytti häntä; hän kysyi osaa-ottavasti, mikä oli syynä minun äkilliseen ilmaumiseeni.