— "Teidän ylhäisyytenne", sanoin hänelle; "minä tulen teidän luoksenne kuin oman isäni; Jumalan tähden älkää hylätkö pyyntöäni: asia koskee koko elämäni onnea".
— "Mitä nyt?" kysyi ukko hämmästyen. "Mitä minun pitää tehdä? Puhu!"
— "Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle komppania sotamiehiä ja viisikymmentä kasakkaa ja päästäkää minut puhdistamaan Belogorin linnaa".
Kenraali katsoi minuun tarkasti, luullen kai minun tulleen hulluksi (ja tuskinpa hän niin aivan väärässä olikaan).
— "Mitenkä? Puhdistaako Belogorin linnaa?" sanoi hän viimein.
— "Minä takaan, että se onnistuu", vastasin minä kiihkeänä. "Sallikaa vaan minun mennä".
— "Ei maar, nuori mies", sanoi hän, päätään pyöritellen. "Kun on näin pitkä distanssi, niin vihollinen saattaa helposti katkaista teidän kommunikationinne strategillisen pääpunktin kanssa ja voittaa teidät kokonaan. Katkaista kommunikationi…"
Minä säikähdin, huomattuani hänen kiintyneen sotaselityksiin, ja kiirehdin keskeyttämään hänet.
— "Kapteeni Mironovin tyttäreltä", sanoin, "olen vast'ikään saanut kirjeen; hän pyytää apua. Shvabrin pakoittaa häntä tulemaan vaimoksensa".
— "Tosiaankin! Oh, tuo Shvabrin on oikein suuri Schelm (lurjus), ja jos hän puuttuu käsiini, niin käsken tuomita hänet 24:ssä tunnissa, ja me ammumme hänet linnan rinta-varustuksella! Mutta siksi malttia, malttia!…"