Opas.
Ei ole seudut synnin-seudut,
Ei ole tienot tuttujani.
Mikä tieni tänne käänsi
Kuka kehno ratsu saatti? —
Saatti tänne nuoren miehen,
Saatti uljahan urohon
Nuoren huiman hurja mieli,
Viinan voimakin väkevä.
Vanha laulu.
Matkamietteeni eivät olleet oikein hauskoja. Menettämäni sata ruplaa olivat siihen aikaan suuri raha. Minun täytyi tunnustaa itselleni käyttäineeni tuhmasti Simbirskin ravintolassa ja tunsin itseni syypääksi Saveljitshin edessä. Kaikki tuo oli niin tuskallista. Ukko istui nureissaan kuskilaudalla, selin minuun; hän ei puhunut sanaakaan, rykäsihän vaan väliin. Minun teki mieleni sopia hänen kanssaan, mutta en tiennyt mistä alkaa.
Viimein virkoin:
— "Älähän nyt, Saveljitsh, ole pahoillasi! Sovitaan pois! Näenhän itsekin, että olen syypää. Kyllä minä vast'edes olen viisaampi ja tottelen sinua. Älä nyt ole enää suutuksissa; sovitaan pois!"
— "Voi, hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi hän syvään huo'aten. "Itseheni minä suuttunut olen, minä se kaikkeen syypää olenkin. Kuinka saatoinkaan jättää sinut yksiksesi ravintolaan! Mutta tulihan näet niinkuin synniksi mieleeni käydä tervehtimässä vanhaa tuttavaa, lukkarin muoria. Sinne menin ja sinne jäinkin. Hyväinen aika! Mitenkäs minä poloinen nyt kotiin menen, ja mitä sanoo pappa ja mamma, kun saavat tietää, että lapsi nyt jo juo ja pelaa?"
Lohduttaakseni Saveljitsh parkaa minä lupasin, ett'en tästä puolin käyttäisi kopekkaakaan ilman hänen suostumustansa. Hän tyyntyi vähitellen; aina väliin kumminkin päätään heilutellen hän supisi: "sata ruplaa! Onkos tämä laitaa!"
Yhä lähemmäs tultiin määräpaikkaani. Ympärilläni aava aromaa, jossa siellä täällä näkyi mäen-törmiä ja solia. Kaikki oli lumen vallassa. Aurinko oli mailleen menemässä. Kuomi kulki kapealla tiellä tai oikeammin talonpoikais-reen tekemiä jälkiä myöten. Äkkiä rupesi kyytimies katselemaan sivulle ja virkkoi viimein:
— "Kuules, hyvä herra; eiköhän käännytä takaisin?"