— "Jumalan kiitos", vastasin; "kaikki hyvin."
— "Vai hyvin?" toisti Pugatshev. "Ja kansa kuolee nälkään!"
Hän puhui totta, mutta minä, valani mukaan rupesin vakuuttaman, että tuo on perätöntä huhua ja että Orenburgissa on kyllältä muonaa.
— "Kas niin", puuttui sininauhainen puheesen; "näethän itsekin, että hän pettää sinua. Kaikki karkulaiset todistavat yksimielisesti, että Orenburgissa on hätä ja nälkä, että syödään kaatuneita eläimiä, kiittäen, että edes semmoistakaan saavat; ja kumminkin vakuuttaa herra upseeri, että muonaa on kyllältä. Jos hirtätät Shvabrinin, niin hirtätä tämäkin herra samaan puuhun, jott'ei toisen olisi paha mieli".
Pahuksen sanat saivat nähtävästi Pugatshevin horjumaan. Onneksi rupesi
Hlopusha vastustamaan kumppaniansa.
— "Älähän nyt, Naumitsh!" sanoi hän ukolle. "Aina sinä vaan kuristaisit ja leikkaisit. Mikähän sankari sinä oikeastaan olet? Itsessäsikään ei enää henkeä pitkälle piisaa. Itsekin haudan partaalla käyt ja toisia vaan työntelet surman suuhun. Vähäkös on verta omalla-tunnollasi?"
— "Mikäs pyhimys sinä sitten olet?" vastasi Beloborodov. "Mistä se sääli sinuun on tullut?"
— "No niin", vastasi Hlopusha; "syntinen ihminen minäkin olen ja" (hän puristi luista nyrkkiänsä ja, vetäen hihansa ylös, paljasti karvaisen kätensä) "on tämäkin käsi vuodattanut paljon kristittyä verta. Mutta minä surmasin vihollisia, enkä vieraita; avonaisella tiellä ja synkässä metsässä, enkä kotona, istuen uunin nurkassa; lingolla ja kirveellä, vaan en ämmän juoruilla".
Ukko kääntyi pois ja jupisi: "repale-nenä!…"
— "Mitä höpiset siellä, vanha rujo?" huusi Hlopusha. "Kyllä minä annan sinulle repale-neniä; älä huoli, tulee sinunkin aikasi; jahka Jumala suo, saat sinäkin haistaa pihtejä. Mutta varo sillä välin, etten nyhtäisi tuota parran pahaistasi".