Rosvon kerskaaminen huvitti minua.
— "Mitäs itse arvelet", sanoin hänelle, "luuletko voivasi vetää vertoja Fredrikille?"
— "Feodor Feodorovitshilleko? Mikäs siinä olisi? Voitanhan minä teidän kenraalejakin ja nämäthän ovat häntäkin voittaneet. Tähän saakka on aseillani ollut onnea. Annas vaan, kun lähden tästä itse Moskovatakin vastaan".
— "Aiotko tosiaankin Moskovata vastaan?"
Pugatshev kävi totiseksi ja sanoi puoli-ääneen:
— "Jumala tien. Ahdas on tieni: valtaa vähän. Meidän pojat rupeavat viisastelemaan. Varkaita he ovat. Minun on pitäminen silmät auki, ensimmäisen onnettomuuden kohdatessa he pelastavat kaulansa minun päälläni".
— "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"
— "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa.
Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin?
Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"
— "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin tykkiin ja ammuttiin".
— "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee, että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä kolme? — Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta verta, minä raadoista elän. — Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä, kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään. Kotka nokkasi kerran, nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! — Miltä sinusta näyttää kalmukkilainen satu?"