— "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala siunausta!"
Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle. Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi Belogorin linnan.
KOLMASTOISTA LUKU.
Vangitseminen.
Nyt virkan' puolest' — anteeks' suokaatten! —
Mun täytyy teidät viedä vankeutehen.
— Niin, mennään vaan! Mut' ensin toki haluaisin
Ma, että asiasta selityksen saisin.
Knjashnin.
Näin nyt olin yhdessä tuon armaan tytön kanssa, jonka tähden vielä aamulla olin ollut niin kovassa tuskassa, — minä en oikein ottanut tuota uskoakseni ja luulin tuon kaiken olevan unta. Maria Ivanovna katsoi miettivästi milloin minuun, milloin tielle eikä nähtävästi vielä ollut ennättänyt oikein tointua. Olimme vaiti. Tunteemme olivat liiaksi rasittuneet. Huomaamattammekin tulimme parin tunnin kuluttua läheiseen linnaan, joka sekin oli Pugatshevin vallassa. Siellä muutimme hevosia. Katsoen kiiruusen, jolla hevosia valjastettiin sekä linnanpäälliköksi asetetun partasuisen kasakan kohteliaisuuteen, huomasin, että meidän ensimmäinen kyytimiehemme oli liiaksikin ennättänyt piestä kieltään ja että minua pidettiin keisarin suosikkina.
Läksimme eteenpäin. Oli jo hämärä, kun saavuimme lähelle erästä soreata pikku kaupunkia, josta, partasuisen linnanpäällikön puheen mukaan, oli suuri sotavoima tulossa Pugatshevin avuksi. Vahtimiehet pysäyttivät meidät. Kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi meidän kyytimiehemme ylpeästi:
— "Keisarin kummi emäntänsä kanssa".
Samassa piiritti meidät joukko husaareja, sättien ja toruen sanomattomasti.