— "Tule ulos, sinä peiakkaan kummi!" sanoi eräs vanha kersantti. "Äläs huoli, kyllä sinut pian kummitetaan, niin sinut kuin emäntäsikin".
Minä nousin reestä ja vaadin, että minut vietäisiin heidän päällikkönsä luokse. Nähtyään upseerin, lakkasivat sotamiehet sättimästä. Kersantti vei minua majorinsa luokse. Saveljitsh ei luopunut luotani, puhellen itsekseen:
— "Siinäpä se keisarin kummina-olo nyt on! Ojasta allikkoon… Laupias
Jumala! Mitenhän vaan tämäkään päättynee?"
Reki kulki perässämme.
Viiden minuutin kuluttua tulimme kirkkaasti valaistun talon eteen. Kersantti jätti minut vahtisotamiehen luokse ja meni ilmoittamaan minua. Hän palasi heti kohta ja ilmoitti, ettei herra majorilla ole aikaa ottaa minua vastaan, vaan että hän määräsi minut vietäväksi vankihuoneesen ja emännän käski tuoda luokseen.
— "Mitä se on?" huusin vimmastuen. "Onko majori mieletön?"
— "En suinkaan tiedä, herra vänrikki", vastasi kersantti. "Herra majori sanoi vaan, että herra vänrikki olisi vietävä tyrmään ja että herra vänrikin rouva olisi tuotava herra majorin eteen, herra vänrikki".
Minä syöksin kuistille. Vartijat eivät pidättäneet minua, ja minä juoksin huoneesen, jossa istui viisi kuusi husaariupseeria lyömässä kortteja. Majori piti pankkia. Kuinka kovin hämmästyinkään, kun, katsahdettuani häneen, tunsin hänessä Ivan Ivanovitsh Surinin, joka ennen vanhaan oli voittanut minulta sata ruplaa Simbirskin ravintolassa.
— "Onko mahdollista?" huudahdin. "Ivan Ivanits!! Sinäkö?"
— "No ihme ja kumma, Pietari Andreitsh! Sepä hauskaa! Mistä matka?
Terve, veikkonen! Etkö suvaitsisi pistää korttia sinäkin?"