— "Kyllä he suostuvat, suostuvat aivan varmaan", vastasin minä, "kun vaan oppivat tuntemaan Maria Ivanovnan. Luotanpa sinuunkin. Isä ja äiti uskovat sinua; ajathan meidän asiaamme, ajathan?"
Ukko oli liikutettu.
— "Voi herttainen Pietari Andreitsh!" sanoi hän. "Kovin nuorena sinä naida aiot, mutta onhan Maria Ivanovna niin armas ja hyvä, että syntihän olisi ilman ollakin. Olkoon menneeksi! Saatan kuin saatankin hänet, taivaan enkelin, ja uskollisesti kerron ja edespidän, ett'ei semmoiselle morsiamelle myötäjäisiä huoli ollenkaan".
Minä kiitin Saveljitshia ja panin maata samaan huoneesen Surinin kanssa. Innostuneena kuin olin, puhelin hänelle paljonkin. Surin keskusteli alussa vilkkaasti minun kanssani, mutta vähitellen kävi hänen puheensa yhä harvemmaksi ja sekavammaksi; viimein vastasi hän erääsen kysymykseni korsnauksella. Minä vaikenin ja noudatin kohta hänen esimerkkiänsä.
Huomenna varhain menin Maria Ivanovnan luokse. Minä ilmoitin hänelle aikomukseni. Hän hyväksyi ne kohta, pitäen niitä oikeina. Surinin joukon oli lähteminen kaupungista samana päivänä. Ei käynyt viivytteleminen. Minä sanoin samassa jäähyväiset Maria Ivanovnalle, jätettyäni hänet Saveljitshin huostaan ja annettuani hänelle kirjeen vietäväksi vanhemmilleni. Maria Ivanovna purskahti itkemään.
— "Hyvästi, Pietari Andreitsh", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Jumala yksin tietää, saammeko nähdä toisiamme enää vai emmekö; mutta sinua en unohda milloinkaan; hautaan asti olet sinä pysyvä sydämmessäni".
Minä en voinut vastata mitään. Ihmisiä tuli ympärilleni. Minä en tahtonut heidän nähden antautua tunteitteni valtaan. Maria Ivanovna läksi viimein. Minä palasin Surinin luokse, surullisena, äänetönnä. Hän tahtoi minua huvittaa, minun teki mieleni saattaa ajatukseni toisaalle: me vietimme päivän meluisasti ja läksimme illan suussa liikkeelle.
Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Talvi, joka oli tehnyt sotatoimille vastuksia, oli loppumassa, ja meidän kenraalimme varustelivat toimimaan yhteisesti. Pugatshev se aina vielä piiritti Orenburgia. Sillä välin keräytyi lähitienoille yhä enemmin sotajoukkoja, lähestyen kaikilta haaroin rosvojen pesää. Kapinaliset kylät antautuivat heti, nähdessään sotaväkeämme; rosvojoukot pakenivat meitä kaikkialla, ja kaikki ennusti pikaista ja onnellista loppua.
Pian sen jälkeen ruhtinas Golitsin löi Pugatshevin Tatishtshevan linnan luona, hajoitti hänen joukkonsa, vapautti Orenburgin, antaen siten kapinalle nähtävästi viimeisen, ratkaisevan iskun. Surin oli siihen aikaan määrätty kapinallisia Bashkirilais-joukkoja vastaan, jotka hajosivat, ennenkuin saimme heitä nähdäkään. Kevät pakoitti meidät pysähtymään erääsen tatarilaiseen kylään. Joet kävivät tulville ja tiet tulivat mahdottomiksi kulkea. Toimettomuudessamme oli meillä lohdutuksena se ajatus, että piakkoin oli loppuva tämä ikävä vähäpätöinen sota rosvoja ja villejä vastaan.
Pugatshev kumminkin oli päässyt pakenemaan. Hän ilmestyi Siperian kaivannoille, kokosi uusia joukkoja ja läksi jälleen liikkeelle. Pian levisivät tiedot hänen voitoistaan. Pian tuli tieto Kasanin valloituksesta ja Pugatshevin retkestä Moskovaa vastaan ja säikäytti päällikkömme, jotka olivat huolettomasti torkkuneet, luullen halveksittua kapinoitsijaa kokonaan jo muserretuksi. Surin sai käskyn käydä Volgan yli.