En rupea kertomaan sotaretkestämme ja sodan lakkaamisesta. Mainittakoonhan vaan, että kurjuus oli korkeimmillaan. Vallattomuus vallitsi kaikkialla; tilan-omistajat piilivät metsissä. Rosvojoukkoja vilisi kaikkialla; eri joukkojen päälliköt rankaisivat ja armahtivat omavaltaisesti; koko avara seutu, jossa raivosi suuria tulipaloja, oli kauheassa tilassa… Varjele hyvä Jumala näkemästä venäläistä kapinaa, mieletöntä, armotonta!
Pugatshev pakeni. Ivan Ivanovitsh Michelson ajoi häntä takaa. Pian saimme kuulla hänen täydellisestä häviöstään. Viimeinkin tuli Surinile tieto, että Pugatshev oli saatu kiinni, ja samalla myöskin käsky pysähtyä.
Sota oli päättynyt.
Viimeinkin olin siis pääsevä vanhempaini luokse! Ajatus, että saan painaa heitä rintaani vastaan, nähdä Maria Ivanovnan, josta en ollut saanut mitään tietoa, innosti ja riemastutti minua. Minä tanssin ilosta kuin lapsi. Surin nauroi ja olkapäitään nostellen puheli:
— "Ei sinulle kunnian kukko laula; hukkaan, hukkaan joudut naituasi!"
Kummallinen tunto kumminkin häiritsi iloani: ajatus ilkiöstä, joka oli tahrattu niin monen viattoman verellä, ajatus häntä uhkaavasta rangaistuksesta teki minut vastoin tahtoanikin levottomaksi:
— "Emeljan! Emeljan!" ajattelin itsekseni, "miks'et syössyt painettiin tai heittäynyt kartessi-tuiskuun? Parempaa et olisi saattanut keksiä".
Mitä taisin minä? Muisto hänestä oli eroittamattomasti yhdistetty muistoon armosta, jonka hän oli minulle osoittanut yhtenä elämänsä kauheimpia hetkiä, ja morsiameni pelastuksesta kunnottoman Shvabrinin käsistä.
Surin antoi minulle virkavapauden. Muutaman päivän perästä olin jälleen tuleva omaisteni luokse, olin näkevä Maria Ivanovnan… Äkkiäpä uusi odottamaton isku kohtasi minut.
Lähtöpäivänä, kun jo olin varustelemassa itseäni matkaan, astui luokseni Surin, peräti huolestuneen näköisenä ja paperi kädessä. Tunsin piston sydämmessäni. Minä säikähdin, tietämättäni mitä. Hän lähetti palvelijani ulos, sanoen tahtovansa puhua minun kanssani.