— "Mitä nyt?" kysyin levottomana.
— "Ikävä juttu", vastasi hän, antaen minulle paperin. "Luepas tuo; sen sain vast'ikään".
Minä rupesin lukemaan: se oli salainen käsky kaikille alapäälliköille, ottaa minut kiinni, missä vaan olisin, ja heti kohta lähettää minut vartioituna Kasaniin, tutkintokomiteaan, joka oli asetettu tutkimaan Pugatshevin asiata.
Paperi oli vähällä pudota kädestäni.
— "Ei auta!" sanoi Surin. "Minun täytyy totella käskyä. Luultavasti on huhu tuttavuudestasi Pugatshevin kanssa tavalla tai toisella tullut hallituksen korviin. Minä toivon, ett'ei asiasta tule mitään sen pahempaa, vaan, ettäs saat itsesi puolustetuksi komitean edessä. Älä sure, vaan lähde matkaan!"
Omatuntoni oli puhdas; oikeutta en pelännyt; mutta minua peloitti, ajatellessani, että suloisen kohtaamisen hetki täytyy siirtää tuonnemmaksi, kenties useammaksi kuukaudeksikin. Rattaat olivat valmiina. Surin sanoi minulle ystävällisesti jäähyväiset. Minä pantiin rattaille, jonne myös kävi kaksi husaaria, miekat paljaina. Niin lähdettiin kulkemaan valta-maantietä.
Minä olin vakuutettu, että syynä kaikkeen oli omavaltainen lähtöni Orenburgista. Sitä syytöstä vastaan oli minun helppo puolustaa itseäni: partioretket eivät olleet milloinkaan kielletyitä, vieläpä niihin kehoitettiinkin kaikin tavoin. Minua saatettiin syyttää liiallisesta rohkeudesta, vaan ei tottelemattomuudesta. Ystävällinen seurusteluni Pugatshevin kanssa saattoi tulla todistetuksi monen vieraanmiehen kautta ja oli varmaankin näyttävä hyvin epäluulon-alaiselta. Koko tien ajattelin minä tulevaa tutkintoa, mietin tarkoin vastauksiani ja päätin ilmoittaa Oikeudelle koko asian, pitäen senlaista puolustustapaa kaikkein yksinkertaisimpana ja samalla luotettavimpanakin.
Saavuin tuosta Kasaniin, hävitettyyn ja poltettuun. Katujen varsilla oli talojen sijassa kekälekasoja; katottomina, akkunattomina seisoivat kärvettyneet seinät. Semmoiset jäljet oli Pugatshev jättänyt!
Minut vietiin linnaan, joka oli säilynyt eheänä. Husaarit antoivat minut vahti-upseerin haltuun. Hän kutsutti sepän. Jalkoihini pantiin raudat. Sitten vietiin minut vankihuoneesen ja jätettiin yksikseni ahtaasen, pimeään kamariin, jossa ei ollut kuin pelkät seinät ja pieni akkuna, varustettu rautaristikolla.
Semmoinen alku ei tietänyt mitään hyvää. En kumminkaan menettänyt rohkeuttani ja toivoani. Minä hain lohdutusta kaikkein murheellisten lohduttajalta ja, maistettuani puhtaasta, mutta sorretusta sydämmestä lähteneen rukouksen suloisuutta, nukuin rauhassa, huolimatta siitä, mitä tuleva oli.