Seuraavana aamuna herätti minut vanginvartija, ilmoittaen, että minua vaaditaan Oikeuden eteen. Kaksi sotamiestä veivät minut pihan poikki linnanpäällikön taloon, jäivät itse eteiseen ja laskivat minut yksinäni sisään.
Minä astuin jotenkin avaraan saliin. Pöydän takana, joka oli täynnä papereita, istui kaksi henkeä: vanhanpuoleinen kenraali, hyvin kylmän ja ankaran näköinen, ja nuori kaartin kapteeni, noin kahdeksankolmatta vuoden iässä, varsin miellyttävä ulkonäöltään ja liukas käytöksissään. Ikkunan luona, eri pöydän takana, istui sihteeri, kynä korvan takana, kumartuneena paperin yli ja valmiina kirjoittamaan vastauksiani.
Tutkinto alkoi; kysyttiin nimeäni ja arvoani. Kenraali tiedusti, olinko
Andrei Petrovitsh Grinevin poika. Vastattuani myöntämällä, sanoi hän:
— "Sääli, että niin kunnioitettavalla isällä on niin kunnoton poika!"
Minä vastasin levollisesti, että, syytettäköön minua mistä hyvänsä, minä toivon tekeväni syytökset tyhjiksi vilpittömällä selityksellä. Minun vakuutukseni ei ollut hänelle mieleen.
— "Näppärä näyt olevan", sanoi hän, kulmakarvojaan rypistäen; "mutta kyllä on nähty näppärämpiäkin".
Kapteeni kysyi minulta silloin, miten ja milloin minä tulin Pugatshevin palvelukseen ja millä toimilla hän minua oli käyttänyt.
Paheksumisella vastasin, että minä, vapasukuisena ja upseerina, en ole milloinkaan saattanut ruveta Pugatshevin palvelukseen ja ottaa häneltä vastaan toimia.
— "Mistä se sitten tulee,", jatkoi tutkija, "että vapasukuinen ja upseeri yksinään on saanut petturilta armon, silloin kuin kaikki hänen toverinsa on julmasti surmattu? Mistä se tulee, että tuo samainen vapasukuinen ja upseeri kaikessa ystävyydessä istuu pidoissa kapinallisten kanssa, ottaa heidän päämieleltään lahjoja, turkin, hevosen ja puoliruplaa rahaa? Mitenkä tämmöinen kummallinen ystävyys on saattanut syntyä ja mihin se perustakse, jollei kavallukseen tahi ainakin kelvottomaan ja rikokselliseen pelkuriuteen?"
Kapteenin sanat loukkasivat minua kipeästi. Suurella innolla alotin puolustukseni. Minä kerroin kuinka ensin olin tullut Pugatshevin kanssa tuttavaksi lumimyrskyssä, kuinka hän, valloitettuaan Belogorin linnan, oli tuntenut minut ja armahtanut minua. Minä sanoin, ett'en tosiaankaan katsonut häpeäksi ottaa häneltä vastaan turkkia ja hevosta, mutta että olin puolustanut Belogorin linnaa petturia vastaan viimeiseen mahdollisuuteen asti. Lopuksi vetosin kenraaliini, joka saattaisi todistaa uutteruuteni Orenburgin turmiollisen piirityksen aikana.