Vanha kenraali otti pöydältä avonaisen kirjan ja luki ääneensä:
"Teidän ylhäisyytenne kysymykseen vänrikki Grinevistä, jota syytetään osallisuudesta nykyiseen kapinaan ja yhteydestä rosvon kanssa ja niin muodoin luvattomista ja valapattoisista toimista; saan kunnian ilmoittaa: mainittu vänrikki Grinev oli palveluksessa Orenburgissa lokakuun alusta kulunutta vuotta 1773 tämän vuoden helmikuun 24 päivään asti, jolloin hän läksi pois kaupungista eikä ole sen koommin tänne palannut. Karkurien puheen mukaan on hän ollut Pugatshevin luona Berdissä ja käynyt yhdessä hänen kanssaan Belogorin linnassa, jossa hän ennen oli ollut sotapalveluksessa; mitä taas hänen käytökseensä tulee, niin saatan…"
Hän keskeytti lukemisensa ja sanoi minulle tuimasti:
— "Mitäs sanot tähän?"
Minä tahdoin jatkaa kuten olin alkanutkin ja selittää minun ja Maria Ivanovnan väliset suhteet yhtä vilpittömästi kuin muutkin asianhaarat, mutta äkkiä tuntui tuo minusta vastenmieliseltä. Minä ajattelin, että komitea, jos mainitsen Maria Ivanovnan nimen, vaatii hänetkin eteensä, sekoittaa hänen nimensä pahansuopain kelvottomiin syytöksiin ja saattaa hänet heidän eteensä — tuo ajatus oli niin kauhea, että minä kävin hämille ja sekaannuin.
Tuomarini, jotka olivat nähtävästi ruvenneet kuulemaan vastauksiani jollakin hyvänsuopaisuudella, saivat taaskin epäluuloja, nähtyään hämillä-oloni. Kaartin upseeri vaati, että pääsyyttäjä kutsuttaisiin esille. Kenraali käski kutsua "eilisen ilkiön". Minä käännyin nopeasti ovea kohti, odotellen syyttäjääni. Tuokion kuluttua kuului kahleitten kalsketta, ovi antautui, ja sisään astui — Shvabrin. Minä hämmästyin, nähdessäni kuinka hän oli muuttunut. Hän oli kauhean laiha ja kalpea. Hänen hivuksensa, vähän aikaa vielä sitten pikimustat, olivat kokonaan harmaissa; pitkä partansa oli takkuinen. Hän toisti syytöksensä heikolla, mutta rohkealla äänellä. Hänen ilmoituksensa mukaan oli Pugatshev lähettänyt minut vakojana Orenburgiin; minä muka läksin sieltä joka päivä partioretkille, antaakseni viholliselle kirjeitä kaikesta, mitä kaupungissa tapahtui; viimein yhdyin julkisesti Pugatsheviin, kuljin hänen kanssaan linnasta linnaan, koettaen kumminkin kaikin tavoin sortaa petturi-kumppaleitani, saadakseni heidän virkojansa ja käyttääkseni hyödykseni Pugatshevin antamia lahjoja. Minä kuuntelin ääneti Shvabrinin puhetta ja olin tyytyväinen yhteen: Maria Ivanovnan nimeä konna ei maininnut, lieneekö sitten hänen itserakkauttansa polttanut ajatus hänestä, joka oli hänet inholla hylännyt tai oliko hänen sydämmessään kipinäkään samaa tunnetta, mikä saattoi minutkin olemaan vaiti. Oli kuinka hyvänsä, — Belogorin linnanpäällikön tytärtä ei mainittu komitean istunnossa. Päätökseni vahvistui entistä lujemmaksi, ja kun tuomarit kysyivät, millä voisin kumota Shvabrinin syytökset, vastasin, että minä pysyn siinä, mitä jo olen sanonut, ja etten voi sanoa mitään muuta puolustuksekseni. Kenraali käski saattaa meidät ulos. Me läksimme yhdessä. Minä katsahdin levollisesti Shvabriniin, sanaakaan hänelle sanomatta. Hän veti suunsa ilkeään iva-nauruun ja, kädellään kannattaen kahleitaan, meni ohitseni. Minut vietiin tyrmään jälleen, eikä minua sen koommin enää viety tutkittavaksi.
Minä en nähnyt omin silmin kaikkea sitä, josta minun vielä on kertominen, mutta olen niin usein kuullut kerrottavan siitä, että pienimmätkin seikat ovat kiintyneet muistooni; tuntuu ikäänkuin itse olisin niissä näkymättömästi ollut läsnä.
Vanhempani olivat vastaanottaneet Maria Ivanovnan sydämmellisellä hyväntahtoisuudella, niinkuin vanhan-aikuisilla ihmisillä oli tapana. He pitivät sitä Jumalan hyvyytenä, että saivat turviinsa ja suojaansa ottaa orpoparan. Pian mielistyivät he häneen, sillä ken Maria Ivanovnan tunsi, hänen oli mahdoton olla rakastamatta häntä. Minun rakkauteni ei enää ollut isän mielestä pelkkää hulluutta; äidilläni puolestaan ei muuta toivoa ollutkaan kuin että hänen Petrushansa naisi tuon armaan kapteenin-tyttären.
Tieto minun kiinnipanostani säikäytti koko perheen. Maria Ivanovna oli kertonut heille kummallisen tuttavuuteni Pugatshevin kanssa niin yksinkertaisesti, että he olivat nauraneet sydämmen pohjasta koko asialle. Isä ei ottanut uskoaksensa, että minä olisin ollut osallinen häpeälliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen ja aatelis-säädyn hävittäminen. Hän tutki ankarasti Saveljitshia. Ukko ei salannut, että nuori herra muka oli ollut vieraissa Pugatshevin luona, mutta vakuutti ja vannoi, ett'ei hän ollut kavalluksesta kuullutkaan. Vanhukset rauhottuivat ja odottelivat vaan kärsimättömyydellä ilahduttavia tietoja. Maria Ivanovna oli kovin rauhaton, mutta hän ei puhunut mitään, sillä hän oli luonnostaan erittäin hiljainen ja varovainen.
Kului muutama viikko… Äkkiä sai isä kirjeen Pietarista sukulaiseltamme ruhtinas X:ltä. Ruhtinas kirjotti minusta. Tavallisten alkusanain jälkeen hän ilmoittaa, että epäluulot minun osallisuudestani kapinaan on nähty, valitettavasti liian todenperäisiksi, niin että kova rangaistus olisi minua kohdannut, jollei keisarinna, katsoen isän ansioihin ja vanhuuteen, olisi armahtanut rikoksellista poikaa ja päästänyt häntä häpeällisestä kuolemanrangaistuksesta, tuomiten hänet hänen elin-ajakseen siirtolaiseksi Siperian kaukaisempiin osiin.