Tämä odottamaton isku oli vähällä tappaa isäni. Hän menetti entisen lujuutensa: hänen surunsa (ennen niin äänetön), ilmoittihe katkerissa valituksissa.
— "Kuinka!" toisti hän vihoissansa. "Poikani on niin muodoin ollut osallinen Pugatshevin hankkeissa! Taivaan Jumala, mitä minun vielä piti näkemäni! Keisarinna päästää hänet kuolemanrangaistuksesta. Mitäpä helpoitusta minulle siitä! Rangaistus ei minua peloita: esi-isäni kuoli mestauslavalla, puolustaen sitä, mitä piti omatuntonsa pyhyytenä; isäni kärsi yhdessä Volinskin ja Krushtshevin kanssa. Mutta tässäpä vapasukuinen rupeaa valapattoiseksi, yhtyy rosvoihin, murhamiehiin, karkureihin… Häpeä suvullemme!…"
Äiti, pelästyneenä hänen epätoivostansa, ei uskaltanut itkeä hänen läsnäollessaan, vaan koetti rohkaista häntä, puhuen huhujen epävarmuudesta, ihmisten puheitten horjuvaisuudesta. Mutta isäni ei saanut lohdutusta.
Maria Ivanovna kärsi kaikista enimmin. Ollen vakuutettu, että minä olisin voinut puolustaa itseni puhtaaksi, jos vaan olisin tahtonut, hän arvasi asianlaadun ja piti itseänsä syynä onnettomuuteen. Hän salasi kaikilta kyyneleensä ja tuskansa, sillä välin aina vaan ajatellen keinoja minun pelastuksekseni.
Kerran illalla istui isä sohvalla, selaillen "Hovi-kalenteria"; mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, eikä tuon kirjan lukeminen tehnyt häneen tavallista vaikutustansa. Hän vihelteli vanhan-aikuista marssia. Äiti kutoi äännetönnä villaröijyä, pudottaen sillon tällöin kyynelen työllensä. Äkkiäpä Maria Ivanovna, joka myöskin istui siinä neulomassa, ilmoitti, että hänen täytyy välttämättömästi lähteä Pietariin, ja pyysi, että hänet varustettaisiin matkalle. Äiti tuli tuosta hyvin pahoille mielin.
— "Mitä sinä Pietarissa teet?" sanoi hän. "Tahdotko, Maria Ivanovna, sinäkin jättää meidät?"
Maria Ivanovna vastasi, että koko hänen kohtalonsa riippuu tästä matkasta, että hän, uskollisuutensa tähden kärsineen miehen tyttärenä, menee hakemaan suojelusta ja apua ylhäisiltä.
Isä painoi päänsä alas: jok'ainoa sana, mikä vähänkin muistutti hänen poikansa luullusta rikoksesta, oli hänen raskas kuulla ja tuntui hänestä pistopuheelta.
— "Mene vaan, lapseni", sanoi hän huoaten. "Me emme tahdo olla tiellä onnellesi. Suokoon vaan Jumala, että tuleva sulhasesi olisi kunnon mies eikä kelvoton kavaltaja." Hän nousi ja meni huoneesta pois.
Maria Ivanovna, jäätyään kahden kesken äidin kanssa, ilmoitti hänelle osaksi aikomuksensa. Äiti syleili häntä kyyneliä vuodattaen ja rukoili Jumalalta menestystä hänen aikomuksilleen. Maria Ivanovna varustettiin matkaan ja muutaman päivän perästä hän läksi uskollisen Palashkan ja uskollisen Saveljitshin kanssa, joka, väkisin erotettuna minusta, lohdutteli itseään edes sillä ajatuksella, että hän palvelee morsiantani.