— "Kas niin", huudahti kyytimies, "nyt on pyry ja aika pyry onkin!…"
Minä kurkistin ulos kuomista: kaikki oli synkkää; en nähnyt muuta kuin ryöppyilevää lunta. Tuuli ulvoi niin vimmatulla äänellä, että näytti henkiseltä olennolta. Pian olimme aivan lumessa. Hevoset kulkivat jalka jalasta ja pian seisattuivat.
— "Mitäs nyt seisotaan?" kysyin kärsimätönnä kyytimieheltä.
— "Eipä tässä kulustakaan parane", vastasi hän, nousten maahan; "kukas tässä enää tietää missä ollaankaan; tietä ei ole eikä sitä näkisikään".
Minä rupesin häntä torumaan, mutta Saveljitsh kävi hänen puolellensa. "Pitipäs vaan olla tottelematon", jupisi hän äkäisenä; "olisi koreasti käännytty takaisin kestikievariin; olisit juonut teetä, maannut makeasti aamuun asti; myrsky olisi tauonnut, sitten olisi taas sopinut lähteä. Ja mikä kiire meillä sitten on? Häihinkö tässä hätä, vai minne?" Saveljitsh oli oikeassa. Mutta mikäpäs enää auttoi! Lunta satoi laaduttomasti. Nietos kasvoi kasvamistaan reen ympärille. Hevoset seisoivat, päät kumarruksissa, tuon tuostakin märähdellen. Kyytimies kulki ympäri, neuvotonna korjaillen valjaita, Saveljitsh mörisi äkäisenä; minä katsoin joka haaralle, toivoen näkeväni edes jonkun merkin ihmisasunnosta tai tiestä, mutta mahdoton oli eroittaa muuta, kuin lumen hurjaa kieppumista… Äkkiä huomasin jotakin mustaa.
— "Katsos?" huusin kyytimiehelle, "mikäs musta tuolta näkyy!"
Kyytimies tirkistämään.
— "Jumala sen tietää, hyvä herra, mitä se on", vastasi hän, nousten rekeen, "ei se ole kuorma eikä puukaan, mutta liikkuu se vaan. Ihminen kai lienee, joshan ei ole susi".
Minä käskin ajaa tuota outoa esinettä kohti, joka samassa rupesi lähestymään meitäkin. Parin minuutin kuluttua olimme kohdanneet ihmisen.
— "Kuules, hyvä ystävä", huusi hänelle kyytimies, "tietäisitkö sinä tietä tässä?"