"No, no, onko totta, että hän näyttää niin kauniilta?"
"Ihmeen kaunis! Niin ihana! Pitkä, solakka ja niin punaposkinen — —"
"Tosiaankin! Ja minä olen häntä aina kuvitellut kasvoiltaan vaaleaksi.
No, ja kehen hän on? Näyttikö hän surulliselta tai miettivältä —?"
"Hyvä isä, ei lainkaan! En kuunaan ole nähnyt hilpeämpää ihmistä. Hänen pisti päähänsä leikkiä kerallamme pallosilla."
"Teidän kerallanne! Mahdotonta!"
"Ei lainkaan mahdotonta. Vieläpä hän koetti ottaa meitä kiinnikin ja suudella."
"Sano mitä sanot, Nastja, mutta tämä on satuja vaan."
"Sulin totuus! Tuskin pääsin hänestä eroon. Hän tahtoi olla kaiken päivää luonani."
"Mutta sanovathan ihmiset, että hän on rakastunut eikä katso kehenkään ihmiseen."
"Sitä en tiedä; mitä minuun tulee, katsoi hän minua liiaksikin, samoin Tanjaa ja kirjurin tytärtä ja Pascha Kolbinskia myös; totta puhuen ei hän loukannut ketään — hän on niin herttainen."