Lakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone oli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Seinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin päällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri peili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty persialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista ylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden näkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin ilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle tahtoo tulla esitetyksi.
Ovi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään. Kreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla. Rohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt sitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin tervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa karkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin tavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär — ja hämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva. Kreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän ponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja hämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni, alkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen, että kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää ystävää.
Sillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen kirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan taulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema, mutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka, että taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan päälletysten.
"Oivallinen laukaus!" huomautin kreiviin kääntyen
"Niin", sanoi hän, "sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt ampumiseen?" jatkoi hän.
"Jokseenkin hyvin", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu oli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. "Luulen, että saan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, — tietysti edellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan."
"Todellakin?" sanoi kreivitär eloisan harrastuksen ilmeellä. "Ja sinä, kultaseni, saatko sinäkin kolmenkymmenen askeleen päästä korttiin sattumaan?"
"Voimmehan jonakin lähimmistä päivistä koettaa", vastasi kreivi. "Aikoinani en ollut mikään huono ampuja, mutta viiteen vuoteen en ole pistooliin enää koskenut."
"Oi", huomautin, "silloin löisin vetoa, että ammutte ohi kahdenkymmenen askeleen päästäkin. Pistoolilla ampuminen vaatii päivittäistä harjotusta. Tiedän sen kokemuksesta. Rykmentissämme kävin parhaasta ampujasta. Sitte en sattumalta ottanut pistoolia käteeni kokonaiseen kuukauteen, omani oli näet korjattavana ja uskokaa pois, herra kreivi, kun aloin jälleen ampua, ammuin neljä kertaa peräkkäin pullon ohitse kahdenkymmenen askeleen päästä. Kapteenimme, hauska, hyväntahtoinen veitikka, sattui olemaan saapuvilla ja sanoi: 'Helkkarissa, toveri, ethän voi saada edes pulloakaan kallistumaan! Sepäs vasta raittiutta!' Ei, uskokaa pois, herra kreivi, täytyy alituiseen harjotella itseään, muuten ruostuu. Paras ampuja, jonka olen konsaan tuntenut, käsitteli pistoolia joka päivä, ampui vähintään kolme kertaa päivällisen edellä. Sitä unhotti hän yhtä vähän kuin viinaryyppyään ruuan alle."
Kreiviä ja kreivitärtä näytti miellyttävän se, että olin tullut puheliaaksi.