Juttu kolmesta kortista teki hänen mielikuvitukseensa kovan vaikutuksen ja koko yönä ei se lähtenyt hänen päästään. "Mitähän" — arveli hän seuraavana päivänä illalla, maleksiessaan Pietarissa — "mitähän, jos vanha kreivitär ilmaisee minulle salaisuutensa! tahi määrää minulle nuo kolme ikuista korttia! Mikäs on koittaessa onneaan? — Esitelläitä hänelle, pyrkiä hänen suosioonsa, ehkäpä ruveta hänen rakastajakseen; vaan tähän kaikkeen tarvitaan aikaa, ja hän on kahdeksankymmenenseitsemän vuoden vanha; hän voipi kuolla viikon, kahden päivän kuluttua!… Ja itse juttu?… Voiko sitä uskoa?… Säästeliäisyys, kohtuullisuus ja ahkeruus, ne ovat minun kolme uskollista korttiani, ne tekevät minun pääomani monenkertaiseksi ja hankkivat minulle levon ja riippumattomuuden!" Näin mietiskellessään saapui hän yhdelle Pietarin pääkaduista, vanhaan tapaan rakennetun kartanon kohdalle, katu oli täynnä ajoneuvoja; vaunuja toinen toisensa perässä tuli valaistujen portaiden eteen. Vaunuista tuon tuostakin pisti esiin milloin nuoren kaunottaren soma jalka, milloin helisevä saapas, milloin juovikas sukka ja diplomaati-kenkä. Turkkeja ja viittoja vilkahteli muhkean ovenvartijan ohitse. Herman seisattui.
— Kenen talo tämä on? kysyi hän kulmassa seisovalta polisimieheltä.
"Kreivitär X—n", vastasi polisimies.
Herman vavahti. Kummallinen juttu tuli taas hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi kävelemään talon ympäri, ajatellen sen emäntää ja hänen ihmeellistä taitoaan. Myöhään palasi hän rauhalliseen kotiinsa; pitkään aikaan ei hän voinut nukkua, ja kun uni valtasi hänen, näkyi hänelle kortteja, viheriäinen pöytä, paperirahakimppuja ja kultakasoja. Hän asetti kortin kortin jälkeen, käänsi varmasti kulmia, voitti alati, ja veti puoleensa kultaa, pani paperirahoja taskuunsa. Herättyään kyllä myöhään, huoahti hän fantastillisen rikkautensa tähden, lähti taas kuljeskelemaan kaupungille, ja taas saapui hän kreivitär X—in talon kohdalle. Tietymätöin voima näkyi vetävän häntä sinne. Hän seisattui ja alkoi katsella ikkunoihin. Yhdessä näki hän mustahivuksisen pään, joka oli kumarruksissa, luultavasti joko kirjan tahi työn ääressä. Pää kohottautui. Herman mäki verevät kasvot ja mustat silmät. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.
III.
Tuskin ehti Lisaveta Ivanovna riisua kapotin ja hatun, kun kreivitär jo lähetti häntä hakemaan ja käski taas tuoda vaunut. He menivät niihin astuakseen. Samassa kun kaksi palvelijaa nosti vanhaa ja auttoi vaunujen ovesta sisään, näki Lisaveta Ivanovna aivan pyörän luona insinöörinsä; tämä tarttui hänen käteensä; tuskin ehti hän tointua säikähdyksestään, niin oli nuori mies kadonnut; kirje jäi hänelle käteen. Hän kätki sen sormikkaasensa ja koko matkalla ei täti kuullut eikä nähnyt mitään. Kreivittären oli tapa vähä väliä kysellä vaunuissa: kuka tuli meitä vastaan? mikä tämän sillan nimi on? mitä tuolla kilvellä on kirjoitettu? Tällä kertaa vastasi Lisaveta Ivanovna umpimähkään ja hullusti, ja suututti kreivittären.
— Mikä sinun on, muoriseni Oletko pilvistä pudonnut, vai? Sinä minua joko et kuule tai et ymmärrä? Jumalan kiitos en toki ole sorakieli enkä vielä päästä vialla!
Lisaveta Ivanovna ei häntä kuunnellut. Palattuaan kotia, juoksi hän huoneesensa, otti sormikkaasta kirjeen: se ei ollut suljettu. Lisaveta Ivanovna luki sen. Kirje sisälsi rakkauden julistuksen; se oli hellästi, kunnioittavasti kirjoitettu ja sanasta sanaan otettu saksalaisesta romanista. Mutta Lisaveta Ivanovna ei osannut saksaa ja oli siihen tyytyväinen.
Vaan saatu kirje teki hänen kuitenkin hyvin levottomaksi! Ensi kerran joutui hän salaisiin, likeisiin suhteisin nuoren miehen kanssa. Tämän julkeus hirvitti häntä. Hän soimasi itseään varomattomasta käytöksestä, eikä tietänyt mitä tehdä: lakatako istumasta ikkunan luona ja huomaamattomuudella jähdyttää nuoressa upsierissa halua pitempiin vainoomisiin? lähettääkö hänelle kirje takaisin? vastatako kylmästi ja päättäväisesti? Hänellä ei ollut kenen kanssa neuvotella: hänellä ei ollut kumppania, eikä opettajaa. Lisaveta Ivanovna päätti vastata.
Hän kävi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, otti kynän, paperia, ja vaipui mietteisin. Useita kertoja alkoi hän kirjettään — ja repi sen rikki: milloin näyttivät lauseet hänestä liian ystävällisiltä, milloin liian kovilta. Vihdoin hän onnistui kirjoittamaan muutamia rivejä, joihin hän oli tyytyväinen. "Olen vakuutettu", kirjoitti hän — "että aikeenne ovat rehelliset, ja ett'ette tahtoneet loukata minua ajattelemattomalla käytöksellä; vaan tuttavuutemme ei saa alkaa sillä lailla. Laitan teille takaisin kirjeenne ja toivon ett'ei minulla vast'edes tule olemaan syytä valittaa ansaitsematointa kunnioituksen puutetta."