— Se ei ole leikin asia, vastasi vihaisesti Herman. Muistatteko
Tshaplitskia, jota autoitte voittamaan?
Kreivitär nähtävästi hämmästyi. Hänen muotonsa kuvasi kovaa sielunliikuntoa; mutta hän vaipui kohta entiseen tunnottomuuteensa.
— Voitteko, jatkoi Herman, määrätä minulle nuo kolme varmaa korttia?
Kreivitär oli vaiti; Herman jatkoi:
— Ketä varten säilytätte te salaisuuttanne? Lastenlapsiako varten? He ovat rikkaita ilmankin; eiväthän he tiedä rahan arvoakaan. Tuhlaajaa teidän kolme korttia ei auta. Kuka ei osaa säilyttää isänperintöä, se kuitenkin kuolee köyhyydessä, vaikka olisi mitä pirullisia ponnistuksia tahansa. Minä en ole tuhlaaja; minä tiedän rahan arvon. Teidän kolme korttia minulta ei mene hukkaan. No!…
Hän seisattui ja odotti vavisten vastausta. Kreivitär oli vaiti; Herman kävi polvilleen.
— Jos koskaan, sanoi hän, sydämenne on tuntenut rakkautta, jos muistatte sen ihastusta, jos edes kerran olette hymyilleet vastasyntyneen pojan itkiessä, jos jotakin ihmisellistä koskaan on rinnassanne sykkinyt, niin rukoilen teitä puolison, rakastetun, äidin tunteilla, kaikella, mitä pyhää elämässä löytyy, älkää kieltäkö pyyntöäni, ilmaiskaa salaisuutenne, mitä teille siitä?… Kenties siihen on yhdistetty hirveä synti, ikuisen autuuden turmelus, pirullinen sopimus. — Ajatelkaa: te olette vanha, kauan teidän ei ole elettävä — minä olen valmis ottamaan syntinne sielulleni. Ilmaiskaa minulle vaan salaisuutenne. Ajatelkaa, että ihmisen onni on teidän käsissänne; että en ainoastaan minä, vaan lapseni, lastenlapseni ja lastenlasten lapseni ovat siunaavat teidän muistoanne ja kunnioittavat pyhyyttä…
Kreivitär ei vastannut sanaakaan. Herman nousi ylös.
— Vanha noita! sanoi hän, kiristäen hampaitaan; vaan kyllä minä pakoitan sinua vastaamaan.
Näin sanoen otti hän taskustaan pistoolin.