Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan, tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille. Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen. Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa. Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt, seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen pukuun, ja tähti rinnassa; toinen — nuorta kaunotarta, jolla oli kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä, pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla — toinen, käytävään. Herman aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan huoneesen… Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.
Aika kului hitaasti. Kaikki oli hiljaa. Vierashuoneessa löi kello kaksitoista, ja kaikki vaikeni taas. Herman seisoi, nojaten kylmää uunia vastaan. Hän oli levollinen; hänen sydämensä tykytti tasaisesti, niinkuin sen, joka on päättänyt tehdä jotain vaarallista, vaan välttämätöintä. Kello löi yksi ja kaksi, ja hän kuuli vaunujen kaukaisen rätinän. Ehdoton levottomuus valtasi hänen. Vaunut tulivat ja seisattuivat. Hän kuuli kolinan, astinta alas laskettaessa. Talossa ruvettiin liikkumaan. Palvelijat juoksivat, kuului ääniä, ja kreivitär, tuskin voiden liikkua, astui sisään ja laskeutui volterilaiseen nojatuoliinsa. Herman katseli ra'osta. Lisaveta Ivanovna kulki hänen ohitsensa. Herman kuuli hänen kiireiset askeleensa portaiden astimilla. Hänen sydämessään kuului jotakin tunnonvaivain tapaista, joka taas vaikeni. Hän kivettyi.
Kreivitär alkoi riisua päältään peilin edessä. Irroitettiin kukilla koristettu tanu; otettiin puuteroitu valetukka hänen harmaasta ja tasaiseksi keritystä päästään. Neuloja karisi sateena hänen ympärillään. Keltainen, hopealla ommeltu leninki putosi hänen turponeiden jalkojensa juureen. Herman oli hänen toalettinsa inhottavimpien salaisuuksien todistajana; vihdoin oli kreivittärellä jäljellä mekko ja yömyssy: tässä, hänen iälleen sopivimmassa pu'ussa näytti hän vähemmin hirvittävältä ja rumalta.
Niinkuin kaikki vanhat ihmiset yleisesti, sairasti kreivitär unettomuutta. Riisuttuaan yltään, kävi hän istumaan ikkunan luo nojatuoliinsa ja laittoi pois neitsyet. Kynttelit vietiin pois; huonetta valaisi ainoastaan lamppu jumalainkuvain edessä. Kreivitär istui aivan keltaisena, liikuttaen riippuvia huuliaan ja kiikutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle. Hänen sumeissa silmissään kuvautui ajatuksen täydellinen poissa olo; katsellessa häntä, olisi voinut luulla, että hirveän ämmän kiikutus ei ollut vapaatahtoinen, vaan salaisen galvanismin vaikuttama.
Äkkiä nämä kuolleet kasvot selittämättömästi muuttuivat. Huulet taukosivat liikkumasta, silmät vilkastuivat; kreivittären edessä seisoi tuntematoin miesihminen.
— Elkää peljästykö, Jumalan tähden, elkää peljästykö! sanoi tämä selvällä ja hiljaisella äänellä. Minulla ei ole aikomusta vahingoittaa teitä; minä tulen rukoilemaan teiltä yhtä suosion-osotusta.
Kreivitär katseli häntä ääneti, eikä näyttänyt kuulevan häntä. Herman luuli häntä kuuroksi ja, kumartuen aivan hänen korvansa luo, kertoi hänelle saman. Ämmä oli vaiti edelleen.
— Te voitte, jatkoi Herman, matkaansaattaa elämäni onnen, ja se ei maksa teille mitään; minä tiedän, että voitte panna onnenkaupalle kolme korttia perätysten…
Herman pysähtyi. Kreivitär näkyi käsittäneen, mitä häneltä vaadittiin, hän näkyi etsivän sanoja vastaukseksi.
"Se oli leikkiä", sanoi hän vihdoin: "vannon teille, se oli leikkiä!"